"Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit, me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit"

 Meillä on jo huomenna viikon vanha pieni poika! Lauantaina me päästiin kotiin onneks heti sen pakollisen kolmen sairaalavuorokauden jälkeen. Sairaala-aika oli mulle hirmu rankkaa aikaa. Oli kotiin hirvee ikävä ja oli paha mieli. Kotiin ku päästiin nii tosi hyvä fiilis on ollu. Niin kevee ja helppo hengittää kun ei tartte olla sairaalassa.

 Kotona meillä on lähteny menee hyvin. Kerttu ja Emil tuli sunnuntaina äitinsä luota takasin meille ja ollaan opeteltu elämistä uudenlaisena perheenä. Kaikilla on totuttelemista siihen faktaan, että meidän perheessä on nyt vauva. Ja mulla on itellä aika paljon totuttelemista tähän äitinä olemiseen ja tunnepuoleen tässä. Kun sitä omaa lasta voi rakastaa niin paljon!

 Imetyksessä meinas alussa olla melko isoja haasteita, mutta sekin sujuu jo suunilleen hyvin. Semmonen homma on kyllä pakko todeta että mun kunnioitus yksinhuoltajia kohtaan on kasvanu tolkuttomasti! Mä en nimittäin tosiaan olis selvinny ilman J:tä tästä, enkä selviäis jatkossakaan. Mut sen kanssa taas tää kaikki tuntuu tosi hyvältä, luontevalta ja ihanalta. Mä oon vaan rakastunut siihen ihmiseen tän kaiken myötä paljon enemmän!

Synnytyksestä mä en ainakaan aijo sen enempää tänne blogin puolelle itellenikään muistoks kirjotella. Synnytyskertomuksesta multa löytyy kopio ja se riittää. Sen verran voin todeta että synnytäminen on hullun hommaa ja ihan heti en lähtis uusiks. En mä nyt ihan oo päättäny vielä että lapsiluku on täynnä sen homman hirveyden takia, mutta kyllä mä tosissaan toivon että seuraava olis vähän helpompi.

Niin ja vaikka mun vauvamaha oli loppuun asti melko vaatimaton, niin kyllä tää melko hassulle tuntuu vaan ton alavatsapömpön kanssa =D Mut ei mulla silleen oo ikävä sitä mahaa! Mä kuulun niihin äiteihin jotka enemmän nauttii tästä kun tää oma lapsi on tällä puolella vatsaa eikä sen sisällä.

"Ja niin elämä raapaisi rakkaudella tulen sydämeen"

 Niinhän siinä sitten kävi että eilen klo. 10.26 meille syntyi 3400grammanen, 50cm pitkä kultakimpale <3

 Tiistai-keskiviikko välisenä yönä puoli yhen aikaan oli pakko lähteä viemään Kerttu ja Emil oman äitinsä luokse ja sairaalaan kun supistuskivut kävi niin sietämättömiksi. Sairaalassa oltiin ja kaiken maailman ilokaasua ja epiduraalia sain ja sitten olinkin jo lähes kokonaan auki. Juurikaan en ees ite muista niistä hetkistä mitään mutta hullun hommaa se on.

Loppupeleissä kaikki on kuitenkin tosi hyvin ja täällä harjoitellaan yhteiseloa täysin uudessa mutta äärimmäisen onnellisessa tilanteessa...

Rv 40+1 ja melko hankala päivä

Viime yönä kolmen aikaan mä heräsin siihen. Emil oksenti vessassa. Kiva. Sentään tosiaan vessassa ja jopa pönttöön, mut ihan tosi hei. Just tähän kohtaanko se oksutautiki piti tulla?

 Eikä muuten tarttenu sen kolmen jälkeen nukkua. Emil meni kyllä nukkumaan, vein sille ämpärin sängyn viereen ja se onneks osas tosi hyvin ja hallitusti oksennella vaan siihen ämpäriin. Mut ihan törkeen kipeitä supistuksia rupes satelee. Silloin yöllä en niitä ruvennu mihinkään merkkailee ylös, kolmesta kuuteen tuli noin kaheksan tunnissa. Suunilleen 7-25min. välein. Ei siis millään lailla säännöllisesti, mut IHAN törkeen kipeesti. J tosiaan on tän viikon yövuorossa töissä, joten yksinään mä täällä supistelin ja välillä tyhjäilin Emilin oksuämpäriä. Yllä kuvaa siitä kun huvin vuoks päivällä merkkailin ylös, ne siitä vielä harveni. Mut koko päivän on tullu tosiaan niin järkyttävän kipeesti, välit vaihdellen kymmenestä viiteenkymmeneen minuutiin. Sen pidempiä välejä ei oo ollu.

Ja entäs tuo meidän potilas? No sehän sairastaa. Koko päivän on ollut melko itkuinen, ihan nuutunut ja oksennuksiakin on tullut kiitettävästi. Sääliks käy kun selkeesti on hirmu paha olo toisella. Ja pelottaa hirveesti että tässä käy vielä niin että tuo tarttuu mahollisesti Kertun kautta J:lle (tai jopa mulle) ja sitte pitäis lähtee synnyttämään... Itteä ei huvita hirveemmin ajatus synnyttämisestä oksutaudissa. Eikä myöskään ilman J:tä, sehän ei sinne mukaan pääsis jos taudin sais...

Kertullekin tää on ollut melko vaikee päivä. Tuo kun ei oo tottunu leikkimään yksinään, aina on isoveli ollu leikeissä mukana. Joko sovussa tai riidellen mutta aina mukana kumminki. Tänään on siis melkosella lailla tylsyys ollu pienellä neidillä kaverina... Piirrettyjä on kateltu enemmän ku normitilanteissa varmaan viikossa yhteensä (ja meillä niitä katotaan sentään kumminki melko paljon yleensäkin aina...) ja värityskirjaa väritelty ja piirretty ja legoja rakenneltu. Jokusen hetken tuo kävi myös pihalla yksin mutta ei sekään vissiin niin kivaa ollut. Teki pesän meidän sänkyyn itselleen piirrettyjen kattelemispaikaks.

Ja entäs mulle sitten tämä päivä? No ei ainakaan helppo. Väsyttää meinaa vähäsen kun tosiaan oon nukkunu viime yöhön kolmeen asti ja sen jälkeen en yhtään. Oon toki tossa sängyssä makoillu muksujen kans piirrettyjä kattomassa mut ei siinä mitään pysty nukkumaan kun niitä suppareita kumminki tulee. Mainittakoon vielä kerran että aivan järkyttävän kipeitä.

Ja tää tilanne on mun mielestä myöskin aivan tolkuttoman turhauttava. Kun yhtään ei voi tietää että mitä tässä nyt tapahtuu... Tiheneekö nää tästä nyt lähitulevaisuudessa (...huomiseen mennessä?) säännöllisiks että päästäis synnärille ja saatais poika ulos mun mahasta? Loppuuko nää jossain vaiheessa kokonaan ja sit kaikki jatkuu niinku tähän mennessäki, vailla merkkiäkään lähenevästä synnytyksestä? Vai jatkuuko tää tilanne näiden suppareiden suhteen TÄLLÄSENÄ vaikka kuinka monta päivää (ja näinollen mä en saa nukuttua oikeestaan missään vaiheessa?) Vai mitä tässä nyt tapahtuu? Mun puolesta sais mennä vedet tai tihentyä säännöllisiks synnytyssuppareiks. Just tää on nimittäin äärimmäisen hermojaraastavaa. Mä en jaksais sitä ajatusta että mua sattuu tässä näin nyt ihan turhan takia...

Ja tosiaan aivan tolkuttoman paljon pelottaa että toi tauti tarttuu nyt J:hin ja mä joudun menee synnyttämään ilman sitä...

Rv 40+0, laskettu aika

 Tänäänhän se mäjähti täyteen. Rv 40+0, laskettu aika. Hassu homma kun sitä on viime syyskuusta asti ootettu vaan tätä yhtä ainoota päivää ja nyt tuntuu vähän siltä, että meitä on kusetettu. Ei tässä tänään mitään ihmeitä tapahdu, ei meille mitään vauvaa tänään synny. Ja toisaalta, ei ees enää ihan hirveesti ota päähän. Eiliseen asti hermoilin JOKOJO?? MILLOIN?? Ja eilen sitten päätin, että hermoilu ja hoppuilu sen asian suhteen loppuu nyt. Ei me sitä voida tietää milloin se tulee eikä me voida siihen vaikuttaa mitenkään. Vauva syntyy sitten kun on sen syntymäpäivä, ja se nyt vaan ei ole vielä tänään. Ei vaikka se kuinka on laskelmoitu että tänään olis optimipäivä syntyä. Jääköön sisään jos ei tajua ulos tulla. (Okei, toivottavasti tajuaa. Jos ei tänään niin joskus kumminki.)

Sairaalakassille mä kuitenkin uhrasin tänään vähän ajatuksia ja tekoja. Oon aiemmin jo päättänyt että mitään massiivisen isoa laukkua hirveine määrine tavaraa mä en pakkaa ja ota mukaan, ihan jo siks että siellä sairaalassa ei kuulemma oo kumminkaan hirveesti tilaa niitä säilytellä. Ja siks että meidän koti on kolmen kilometrin päässä sairaalasta, eli jos ihan hirveesti jotain jossain vaiheessa tartten mikä ei oo mukana nii J saa aika kätevästi sen mulle haettua ja tuotua.

 Mun laukku mitä normaalistikin kannan aina mukana on melko tilava. Vakiovarustuksena sieltä löytyy aina penaali missä kyniä ja kalenteri. Ne on mulle jotenki hirmu tärkeitä. Myös neuvolakortti siellä on kulkenut jo pidemmän aikaa mukana. Nyt mä ostin sinne myöskin hammasharjan ja -tahnan. Ja sitten ihan tommoseen läpinäkyvään hedelmäpussiin heitin viidet alkkarit ja sukat. Muuten aion olla sairaala-ajan ihan sairaalan vaatteissa (paitsi jos venyy ihan hirveen moneks päiväks, toivottavasti ei, ni J saapi jossain vaiheessa tuoda mulle omiakin vaatteita sinne.) mutta ne sairaalan verkkoalkkarit on kuulemma melko hirveitä, samoin myös löysät putkisukat. Joten ne otan ite. (Mä en ole edes vielä hommannut yksiäkään imetysliivejä saati mitään liivinsuojia, joten semmoset pitääki ehkä käydä huomenna ostamassa muutamat. Ja ne sitten myös mukaan kulkemaan tonne laukkuun.) Ja sitten ilmeisesti myös jotain hyvinpitäviä siteitä pitäis hommata. (Yhyy, mä tuun niin itkemään tamponien perään sen jälkivuodon kanssa, mä VIHAAN siteitä...) Nii ja mikä tärkeintä: suklaata tarttee hommata sinne mukaan. Ja pillimehuja. Silleen kivasti tarpeeks että riittää sekä J:lle että mulle.

Vauvan kotiintulovaatteet mulle onkin enemmän aiheuttanut harmaita hiuksia viime aikoina. (Sairaala-ajan oon aatellut että vauvaki menee sairaalan vaatteilla.) Oon vaan miettinyt että mistä ihmeestä mä voin tietää ees että minkä kokonen se on syntyessään, eli minkä kokosia vaatteita tarttee? (Mulle kun ei ole MITÄÄN kokoarviota tehty tai annettu tästä, mur.) Ja sen lisäks mä oon aatellut että mistä mä voin tietää mimmonen sää siellä on sinä päivänä kun se vauva pitää niihin vaatteisiin pukea ja kotiin tuoda? Tänään kumminki äitille avauduin näistä harmaista hiuksista ja äiti valoi muhun lujaa uskoa että ei se ihan kauheen iso voi olla. Vastasyntyneet vauvat on pieniä. Niinpä saatiin valittua pienet vaatteet meidän pikkuselle ja tommoset valikoitui. Tultiin myös siihen tulokseen että tästä ku menee koko ajan vaan toukokuu pidemmälle, niin tuskin siellä ainakaan kylmempi on ku tänäänkään (tänään on ollut melko harmaa kolee keli). Joten vanuhaalari riittää. Sehän nyt on aivan valtavan iso meidän pikkumiehelle, mutta ei niitä oikein tota pienempiä oo vastaan tullut. Siellä on tilaa pikkusella kasvaa.

 Pakkasin nuo vaatteet tohon laukkuun ja tadaa, sairaalakassiasia on nyt melkein hoidettu. Vielä pitää käydä hankinnoimassa ne puuttuvat siteet ja imetysliivit ja muut tonne omaan laukkuun.

Muuten on tänään ollut tosiaan ihan normipäivä. Neuvolassa pitä käydä ja Emilille ostamassa uusia sukkia kun se kasvaa niin hurjaa vauhtia ja maataki pitkin että kaikki sukat oli sille TAAS liian pieniä. Jokunen kiukkunen sana mulla ois myös sanottavana Robinhoodin (tai Tokmanni se kai nykyään jo on?) lasten sukkavalikoimasta. Kokoon 27 asti löyty kivoja kuviollisia ja värikkäitä sukkia vaikka minkälaisia viiden parin paketeissa hintaan 6,99e tai jotain semmosta. Mut siitä ylöspäin en meinannu löytää millään, muita ku ihan vaan mustia sukkia. Jollasia ei halunnu Emil enkä myöskään minä. Riittää että J:n kaikki sukat on mustia, niiden kanssa tulee jo tylsää pyykkiä lajitellessa =D Lopulta löysin sini- ja punaharmaaraidallisia sukkia koossa 31-jotain kahden kappaleen paketeissa törkeesti isompaan hintaan ja niitä otettiin sitten kaks. Onpahan nyt ainakin neljät uudet sukat (joiden hinta oli auttamattomasti enemmän ku sen viiden parin paketin). Vähän mä jäin itkemään niiden kivojen kuviollisten sukkien perään mut onpahan ees raitoja. Minkäs teet kun tuon jäbän jalka vaan auttamattomasti on jo kokoa 30 ja vaikka kuinka se tuntuu lapselta vielä niin ilmeisesti lasten sukkien valmistajat on jo sitä mieltä että noin isolla jalalla varustettu poika on niin iso ettei tartte kivan lapsekkaita sukkia.

Eikä niitä muuten haitannut yhtään se että oli harmaan kolee keli. Siellä ne puhalteli purkillisen saippuakupla-ainetta taivaan tuuliin per nuppi. Lapsekkaalla innolla.

Elämää lasten kanssa - ja ilman niitä

Emil ja Kerttu tosiaan asuu meillä vain puolet kuusta. Kaksi viikkoa kerrallaan, toiset kaksi viikkoa äitinsä luona. Nyt eletään jo puolessa välissä toista viikkoa ilman heitä. Enää puoli viikkoa, sitten ne tulee taas. Viime kerralla heidän täällä ollessa ehdittiinkin vaikka mitä.

 

 Emilin kanssa harjoiteltiin pyöräilyä ilman apupyöriä. Ja hyvinhän tuo sen oppi! Vaikka ensin vähän jännitti, poika itse sitä innolla odotti ja toisaalta myös pelkäsi. Etukäteen vuoroin kärtti "mennäänn jo ostamaan se kypärä että päästään harjottelee!!" ja vuoroin meinasi jopa kyyneleitä tulla hänen sanoessaan että ei halua koko pyöräilyä, pelottaa jos kaatuu ja sattuu. Oppimisenhalu kuitenkin voitti ja jo ekana iltana pyörän selässä pienisuuri poika viiletti menemään eikä olisi millään malttanut lopettaa (:

 Kerettiin myös ihmettelemään kolmatta helmikaaosta lastenhuoneessa sen jälkeen kun kaikki helmet piti jo olla keittiössä eikä huoneessa enää yhtään. Pohdittiin yhdessä että leikki on lasten työtä mutta siihen kuuluu omien jälkien siivous. Muistuteltiin että aina kun jonkun leikin lopettaa, kannattaisi sen jäljet siivota saman tien että ei pääsisi muodostumaan semmoista megakaaosta, jonka siivoaminen tuntuu ylivoimaiselta ja varsinkin Emilin mielestä äärimmäisen epäreilulta.

 Todettiin että ei pidetä enää lastenhuoneen ovea kissan takia kiinni vaan annetaan sen mennä sinne. Jos se vaikka nyt osaisi olla pissimättä sängyille. Huvituttiin karvahäntämme kiinnostuksesta avoimeen tuuletusikkunaan (siellä on tietysti se verkko, ei se siitä pääse ulos hyppäämään.)

 Mietittiin yhdessä että millähän saataisiin estettyä tuon eläimen kiinnostus vauvan sänkyyn. Se kun kielloista huolimatta pomppasi ja teki itselleen sinne pesän joka kerta kun silmä vältti. Kunnes keksittiin laittaa verho eteen.

 Iloittiin samanlaisista paidoista! Tai Kerttu sai tunikan, Emil t-paidan. Kerrankin jotain samista!

Kerettiin me aika paljon kaikkea muutakin. Ehdittiin kiukutella, istua jäähyllä hölmöilyjen jälkeen, pyytää anteeksi ja sopia, olla remppakämpällä, käydä mäkkärissä ja buffassa, katsoa piirrettyjä, J ja lapset kävivät jopa mummin ja ukin luona parinsadan kilometrin päässä (itse en enää mahan kanssa niin pitkälle automatkalle kokenut olevani kykeneväinen.) Ja ehdittiin paljon muutakin.

Ja sitten tuli se sunnuntai. Kun Äiti tuli hakemaan lapsensa omaksi ilokseen kahdeksi viikoksi. Se tuntuu aina jotenkin hassulle. Vaikka siihen on jo tottunut, osin. Silti seinissä kaikuu outo hiljaisuus ja varsinkin sen sunnuntai-illan aina koti tuntuu TOSI tyhjältä. Ollaan vaan kahdestaan, ja sitten on kissa. Ja sitten tulee maanantai kun J lähtee töihin ja mä oon täällä kissan kanssa ihan yksin.

Oon huomannut että mun on tosi paljon vaikeempaa olla aikuinen ja ottaa vastuuta mistään (=itestäni) kun oon yksin. Kahdestaankin kun ollaan J:n kanssa niin syödään edes jotain, yksinäni kun jopa se meinaa multa unohtua.

 Kun ollaan aikuisten kesken, tehdään aikuisten suunmukaista ruokaa. Wokkia sienillä <3

 Tiskipöytä näyttää kolmatta päivää tuolta. Mikä siinä onki niin vaikeeta edes tiskata kun ei oo lapset täällä? Mä ihan tosissaan tiskasin JOKA PÄIVÄ kun ne oli. Siihen kehittyi semmonen hyvä rutiini joka päivälle. Mut ei, yksin ollessa kun ei jostain syystä tuu pidettyä muistakaan rutiineista kiinni...

 Muutenkin, lapset kun on täällä niin tuntuu että mä jaksan mitä tahansa. Teen ja ELÄN. Ja sitten kun oon yksin niin mävaan makaan. Yllä oleva kuva alkuviikosta äitini luona, kun olin ekaluokkalaista pikkusiskoa "vahtimassa" vanhempien ollessa risteilyllä. Pikkuneiti seittemänveen kanssa tuli kyllä myös tehtyä vaikka mitä, mutta neidin ollessa koulussa minä olin koirien kanssa yksin ja makasin sohvalla koko päivän. Siis ei lasta -> sohvalla makaaminen...

Mutta pamahtipa se rv 39+0 silti täyteen! Enää siis enintään kolme viikkoa niin mulla on yksi lapsi ihan koko ajan <3 Ja mikä parasta: mä olen sen lapsen äiti <3

Vappuviikonlopun saldo

- On saatu aika paljon purkujätettä remppakämpällä aikaseks... Hirmusen iso kiitos J:n vanhemmille ja pikkuveljelle avusta! (Ja siitä että olohuone ei enää näytä tuolta. Tapettisilput on jätesäkeissä ja muu roipe siististi seinien vierellä odottamassa ensi viikkoa ja poistumista asunnosta.)

 -On ihmetelty kuinka rankkaa voi kissan elämä olla. Luulis tympivän jatkuva makaaminen, mutta tuo vaikuttaa äärimmäisen tyytyväiseltä.

 -Löysin vihdoin mehun johon spirulinajauhe sekoittuu edes jotenkin! Se on Marli vital multivitamiinijuoma. Spirulinajauheella kun on muuten tapana vain liisteröityä mehujen pinnalle, lasin reunalle ja lusikkaan. Yäk. Mainittakoon myös että MIKÄÄN ei maistu niin pahalle kuin tämä ihmeitä sisältävä luonnontuote... (Sopiva mehu löytyikin juuri sopivasti viimeiseen lusikalliseen jauhetta purkin pohjalla ja jatkossa tasan aion olla tarkempi ja OSTAA TABLETTEJA, ei jauhetta.)

 -Sain vihdoin monta viikkoa vanhat edellisten kynsilakkojen rippeet pois kynsistä ja uudet lakat tilalle. Koskahan mä myös oppisin olemaan repimättä mun kynsiä ja kynsinauhoja?

-On siirrytty kuukauteen, jossa meidän pieni poika syntyy <3

-Tuli koettua ensimmäinen KIPEÄ supistus. Tähän mennessä on tullut vain kivuttomia harjoitussuppareita, mutta viime yönä ekaa kertaa heräsin siihen että ihan tosissaan sattu. Aivan tolkuton repivä ja polttava KIPU alavatsassa ja alaselässä heijastui reisiin asti supistuksen aikana. Josko tässä siis kuitenkin olis toivoa siitä että minimies aikoo kuitenkin syntyä. Minusta ei tulekaan (maailman ensimmäistä?) naista, jonka vauva jää ikuisiksi ajoiksi mahan sisään. Synnytys ei olekaan peruttu. Toivon mukaan.