torstai 17. syyskuuta 2015

Täydellinen epätäydellisyys

Mä en halunnut tehdä tästä blogista valitusblogia.
Tilanne on nyt kuitenkin se että mä olen epätyytyväinen.
Oon tyytymätön itteeni ja muutamaan muuhun seikkaan.

-Mä en saa painoa putoomaan ja läskiä sulamaan. En vaan saa enkä tajuu oikein itekään että miten se nyt muka voi näin vaikeeta olla ettei muka onnistu ollenkaan. Oon karsinu kaiken turhan pois, liikun monena päivänä viikossa ja syön järkevästi. Muutama kilo lähti ja sitte ei enää lähe. Mikä kumma tässä mättä? Oon kuitenki ihan kirkkaasti ylipainonen, sitä pudotettavaa ON.

-Meidän perheen talous on kuralla ja mä en tajua kuinka tästä suosta noustaan. Enkä mä oikein tajua kuinka se työnsaantiki on näin pirun vaikeeta, kun ei vaan oo löytyny. Etsintä ja hakeminen jatkuu siis.
Ps. en haluaisi valittaa mutta eläminen on aika kallista.

-Meillä on kauhee kaaos koko ajan. Tää muuton jälkenen kaaos ei vaan helpota kun asiat ei löydä paikkojaan. Ja vaikka täällä saadaanki aikalailla joka viikko siivouspäivänä siivottua niin se ei vaan pysy se siisteys. Lapset tekee osansa siinä mutta suoraan voin myöntää että kyllä täällä osaa aikuisetki sotkea ihan ilman lapsiaki. Aina on olevinaan liian kiire että saatais mitään isompaa aikaseks: liukuovia paikoilleen, tapetteja seiniin, listoja paikoilleen jne. Arkeen menee liian paljon aikaa.

-ELI meidän arki ei ole ainakaan täysin toimivaa.

-Kissa kuoli. Ensin hoidettiin korvatulehduksena ja se auttoki hetkeks ja sitte romahti kattiparan kunto täysin, niin että pakko oli viedä viimeselle piikille. Eläinlääkäri oli melko varma siitä että kasvain oli syyllinen meidän karvahännän sairasteluun ja äkilliseen kunnon romahtamiseen.


Vaan ettei menis tää päivitys täysin marinaks ja jottei kukaan nyt vahingossakaan erehtyis luulemaan että täällä ollaan täysin epätoivon partaalla ja elämä ois vaan tyhmää, kerrottakoon että näin ei suinkaan ole.

Toimintaehdotuksia aiemmin luettelemieni kohtien muuttamiseksi:

-Jatketaan samalla mallilla. Tässä nyt on kuitenki saatu jo paljon hyvää elämäntapamuutosta aikaseks: iltasyöpöttelykierre on katkastu, ylimääränen herkuttelu on lopetettu ja ateriarytmi järkevöitetty. Aikalailla se perus viisjakonen ateriarytmi meillä on olluki mutta nyt ei myöskään napostella väleissä mitään. En edes minä salaa.

-Ruokalistojen suunnittelu etukäteen. Tänään päätettiin miehen kanssa että ruvetaan tekee niin. Viikon ruuat suunnitellaan etukäteen ja käydään kaupasta viikoks kerrallaan ruuat. Näinollen ruokakaupassa ei tartte käydä päivittäin, leipää ja maitoa saa käydä ostamassa jos loppuu mutta sieltä ei tuoda kotiin mitään muuta ylimäärästä. Ja mitä tohon mun työnhankintaan tulee niin oon päättänyt että nyt äitiyslomalla nautin. Tottakai niitä töitä täytyy ettiä kunhan äitiysloma lähenee loppuaan mutta nyt sitä on vielä monta kuukautta jäljellä enkä mä halua käyttää koko Antin vauva-aikaa siihen ressaamiseen.

-Tän kaaoksen purkamiselle on vaan pakko järjestyä aikaa. Mies on aina jossain vuorossa töissä, se on fakta. Se aika täytyy vaan ottaa siitä miehen kotonaolemisen ajasta. Ja jonkuverran täytyis myöski mun ottaa itteeni niskasta kiinni että saisin jotain tehtyä silloinki ku mies on töissä. (Antti vaan on siinä mielessä nykyään melko vaativa tapaus että kutsuhuuto kajahtaa aikalailla saman tien ku äiti yrittää jotain saada aikaseks. Minimies kun olis mielellään vaan sylissä eikä missään muualla...) Ja tänne täytyy järjestää säilytystilaa, se ongelma kun on aikalailla se että mä en enää tiedä mihin tota tavaraa laittaisin. Ja turhasta täytyy vaan osata päästää irti ja hankkiutua eroon. Oonkin tässä nyt viikon ajan pistelly käteensattuvia poismeneviä asioita jätesäkkiin mikä lähtee johonkin pakolaiskeskukseen tai vastaavaan.

-JA meidän arjesta täytyy tehdä toimivaa. Sehän ei onnistu kuin kokeilemalla, muokkauttamalla. Suurin tekijä taitaa olla laiskuus joka vaivaa yhtälailla kaikkia meidän perheessä: pakollisten asioiden lisäks ei huvittais tehä oikeestaa mitää muuta ku kivoja juttuja, eli esim lasten mielestä leikkiä ja aikuisten mielestä istuu sohvalla. Täällä täytyy vaan ruveta lastenki korjaa omia jälkiään ja aikuisten yhtälailla omiaan. Kyllä tästä vielä toimiva arki kivassa siistissä kodissa saadaan aikaseks.

-Se kissa kuoli. Se on tosi kurjaa ja sitä on kaikilla meillä aivan hirmunen ikävä. Tuntuu kamalalta.
MUTTA sille ei voida enää mitään. Ei voitu missään vaiheessa. Onneks oltiin sille rakastava ja huolehtiva perhe. Onneksi meillä on siitä paljon kuvia muistona. Nyt ei auta muu kuin jatkaa elämää.

Tänään käytiin katsomassa uusia kissanpentuja. Ei korvauksena edellisen menetyksestä, vaan uuden alkuna. Oli tarkoitus että meille tulee yksi tyttö, mutta sieltä tuleekin kaksi poikaa =D Ja voi miten ne olivatkaan pieniä vielä! Vajaan kuukauden ikäisiä, luovutusajankohta ajoittuu johonkin loka-marraskuun vaihteeseen. Sitä odotellaan (:


Loppuun vielä vähän kuvia tästä viimeaikaisesta elämästä.

 Yks kiireetön aamu ihan kahestaan Antin kanssa <3


 Emil alotti eskarin, Kerttu on siis aika paljon saanu opetella leikkimään ihan itekseen... Me tietty Antin kanssa kumminki kovasti pidetään Kertulle seuraa (:


 Joskus vaan väsyttää =D Lattialle nukahti kesken leikkímisen sekä iskä että poika yhen liian lyhyeks jääneen yövuoronjälkeisen nukkumisen seurauksena.


 Tapahtu ihme ja vaaka näytti ekaa kertaa pariin vuoteen kutosella alkavan luvun. (Otetaan huomioon että tässä välissä on myös ollut raskaus.)


 Sormet pitää olla koko ajan suussa...


 Nää pienet karvaset vauvelit kotiutuu meille kun aika on kypsä <3

maanantai 17. elokuuta 2015

Voisinpa osata vastauksen jokaiseen kysymykseen

Miksi kissa on mielellään korkealla ja huteralla ja kuinka se sinne kiipeää?


Miksi mä en osaa saada mun painoa putoomaan ja vartaloa timmiytymään?


Miksi elämässä on liian vähän aikaa nauttia siitä tilanteesta että vauva nukahtaa mieluiten vaan sylissä?


Kuinka pienestä pitäen tulee opetettua lapsi tuijottamaan telkkaria?


Miksei useammin voisi olla mahdollista tarjota lapsille elämyksiä? Miksei lapsi voi olla tyytyväinen jollei saa säännöllisin väliajoin maksullista viihdykettä maksullisessa paikassa?


Kuinka se oma lapsi näyttääkin niin täydelliseltä?


Kuinka voi aikuinen ihminen olla yhä edelleen niin rakastunut ensirakkauteensa? <3


Miksi juuri meidän kissa sairastui?


Kuinka nämä hetket saa purkitettua varastoon?


Onko olemassa mitään mikä täyttää äidin enemmän rakkaudella kun se taas kerran sylissä nukkuva lapsi?


Miksei tullut hommattua tätä tilannetta varten vauvalle annettavaa särkylääkettä?


Voiko ihminen oppia koskaan vastausta jokaiseen kysymykseen?

lauantai 11. heinäkuuta 2015

"Pidä kädestä kii, luotan sun askeleisiin"

 Kotona meillä on vielä aavistuksen keskeneräistä ja muuton jälkeistä kaaosta. Joka päivä yritetään vähän saada tavaroita purettua ja asioita valmiimmiksi. Kyllä tämä tästä vielä joskus.
 Viikko sitten käytiin miehen syntysijoilla syvällä Savossa. Suomen kesä oli ja meni silloin.
 Saatiin jopa grillattua. Tai siis mies grillasi. Kyllä muuten maistui!
 Jopa Antti sai olla kesävaatteissa.
 Mökillä Kerttu ja Emil nauttivat kesästä. Siitä mikä kesti vain sen viikonlopun.
 Ja Antti pääsi mökille ensimmäistä kertaa elämässään.
 Ja sitten kesä loppui. Piti lähteä Puuhamaahan, mutta mentiin Hoploppiin. Antti nukkui päikkäreitä äitin sylissä isompien lasten leikkiessä. Oli se silti kiva päivä. Vaikkei sinne Puuhamaahan päästy.
Ja nyt mulla on aikaa koneen ääressä tehdä omia juttuja ja juoda teetä. Mies tekee ruokaa, Antti nukkuu ja Emil ja Kerttu on taas äitinsä luona. Katselen kaaosta ympärilläni ja mietin innon ja epätoivon sekaisin tuntein, kuinka paljon järkevämpää tämäkin aika olisi käyttää tavarakaaoksen selvittämiseen. Mutta kyllä se siitä vielä. Tästä tulee meille ihana koti.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Pienissä häissä

 Siitä on jo viikko kun me mentiin naimisiin. Pidettiin juhlat Vesijärvellä seilaten siipiratasalus Wellamolla. Ainakin omasta mielestäni varsin onnistuneet juhlat, ja mun rakas aviomieheni on ilmottanut olevansa samaa mieltä. Myös vierailta on saatu positiivista palautetta (:
 Samoissa juhlissa meidän poika sai nimen. Kastamisen hetkestä ei valitettavasti tässä meidän koneella ole kuvia, vaikka siitäkin hetkestä kuvatodisteita aivan varmasti löytyy.
 Tapani mukaan en lapsen oikeaa kutsumanimeä blogissa paljasta, kutsuttakoon häntä siispä Antiksi.
Juhlien jälkeen Antti meni äitini luokse mummulaan yöksi hoitoon. Me lähdettiin miehen, mun veljen ja parin kaverin kanssa vähän vielä juhlimaan. Ja mentiin kahestaan yöksi (uuteen!!) kotiin. Ja todettakoon, että niin paljon kun poikaani ja äitiyttä rakastankin, teki tosi hyvää saada miehen kanssa olla yhden illan ja yön verran muutakin kun äiti ja isä. Oltiin mies ja vaimo :p

Tätini ja kummitätini kirjoitti avioliitosta viisaita sanoja. Kyse on tahdosta, tahtomisesta. Siitä että tahtoo rakastaa.

Minä tahdon. Me tahdomme.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Vauva-arki ja imetyshormonit

 Meidän pikkusta usein hymyilyttää, joskus jopa naurattaa. Ihan tahattomasti kuulemma vielä. Äitiäkin hymyilyttää, naurattaa ja itkettää. Raskausaikana mä pysyin aikalailla omana ittenäni. Ei juurikaan mitkään hormonit heitellyt tehden musta kiukkusta hirviötä. (Paitsi loppuraskaudesta oli yksinkertasesti vaan niin tukala olo koko ajan että vähän saatto välillä kiukuttaa ihan vaan sen takia.)

Mutta nyt. Voi kiesus. Tuntuu että joka asia itkettää enemmän tai vähemmän. Hirmu helposti tulee semmonen ahdistava huonoäitifiilis. Tuntuu että en osaa hoitaa tuota vauvaa silleen sujuvasti. Pärjään tottakai, mutta mikään ei onnistu silleen toisella kädellä tosta vaan, niin kuin semmosilla luonnostaan hyvillä äideillä. Luontaisilla äideillä. Äidiksi syntyneillä äideillä. Niin kuin mun äidiltä. Multa ei edes synnyttäminen niin vaan luonnistunut. Eikä imettäminen, vieläkään. Vaikka se onnistuu, niin ei sujuvasti ongelmitta.

Meidän pieni on mun nähdäkseni vauvaksi melko helppo tapaus. Ei herätä tunnin välein öisin syömään, vaan nukkuu useita tunteja. Samoin kun päivällä. Mutta varsinkin päivällä tää pieni oiskin sitten koko ajan syömässä hereillä ollessaan. Tai vaikkei varsinaisesti nälkä olisikaan, niin "tissitakiaisena" kuitenkin. Äidistä on tullut huvitutti.

Toisaalta päivällä hän myös nukkuu useammankin tunnin pätkiä. Ja joskus sorrutaan järjen köyhyyteen: minimies nukkuu ja äiti valvoo Redbullin voimalla.
 Toisinaan taas vaan hengaillaan. Hereillä tai puolihereillä, äitin sylissä tai isinkin. Sattuneesta syystä isi joutuu olemaan harmittavan paljon poissa kotoa: isi remontoi meille uutta paljon kivempaa kotia. Isiä odotellessa me saatetaan vaan äidin kanssa sylikkäin kattella telkkaria. Olla vaan. Tai pitää seuraa Emilille ja Kertulle, mutta niitäkään ei ole viikkoon täällä näkynyt. Ovat olleet jo viikon oman äitinsä luona, mutta viikon päästä ne tulee taas!
 Kissa ei myöskään oikein osaa jättää vauvalle tarkoitettuja paikkoja rauhaan. Hoitopöytä on kissan mielestä täydellinen nukkumapaikka, kuten myös vauvan sänky ja vaunukoppa.
 Äiti ihailee isin varmuutta ja taitavuutta vauvanhoidossa. Isiltä se kaikki sujuukin niin näppärästi, juuri niin kuin luonnostaan. Kylvetys, vaipanvaihto, vaatteiden laittaminen, syöttäminen, nukuttaminen ja kaikki. Mutta isillä onkin jo kahden vauvan verran enemmän kokemusta. Pikkunenkin selvästi nauttii isin käsittelystä. Kylvyssä isin kanssa pikkuherra lähinnä rauhoittuu (:

tiistai 19. toukokuuta 2015

"Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit, me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit"

 Meillä on jo huomenna viikon vanha pieni poika! Lauantaina me päästiin kotiin onneks heti sen pakollisen kolmen sairaalavuorokauden jälkeen. Sairaala-aika oli mulle hirmu rankkaa aikaa. Oli kotiin hirvee ikävä ja oli paha mieli. Kotiin ku päästiin nii tosi hyvä fiilis on ollu. Niin kevee ja helppo hengittää kun ei tartte olla sairaalassa.
 Kotona meillä on lähteny menee hyvin. Kerttu ja Emil tuli sunnuntaina äitinsä luota takasin meille ja ollaan opeteltu elämistä uudenlaisena perheenä. Kaikilla on totuttelemista siihen faktaan, että meidän perheessä on nyt vauva. Ja mulla on itellä aika paljon totuttelemista tähän äitinä olemiseen ja tunnepuoleen tässä. Kun sitä omaa lasta voi rakastaa niin paljon!
 Imetyksessä meinas alussa olla melko isoja haasteita, mutta sekin sujuu jo suunilleen hyvin. Semmonen homma on kyllä pakko todeta että mun kunnioitus yksinhuoltajia kohtaan on kasvanu tolkuttomasti! Mä en nimittäin tosiaan olis selvinny ilman J:tä tästä, enkä selviäis jatkossakaan. Mut sen kanssa taas tää kaikki tuntuu tosi hyvältä, luontevalta ja ihanalta. Mä oon vaan rakastunut siihen ihmiseen tän kaiken myötä paljon enemmän!

Synnytyksestä mä en ainakaan aijo sen enempää tänne blogin puolelle itellenikään muistoks kirjotella. Synnytyskertomuksesta multa löytyy kopio ja se riittää. Sen verran voin todeta että synnytäminen on hullun hommaa ja ihan heti en lähtis uusiks. En mä nyt ihan oo päättäny vielä että lapsiluku on täynnä sen homman hirveyden takia, mutta kyllä mä tosissaan toivon että seuraava olis vähän helpompi.

Niin ja vaikka mun vauvamaha oli loppuun asti melko vaatimaton, niin kyllä tää melko hassulle tuntuu vaan ton alavatsapömpön kanssa =D Mut ei mulla silleen oo ikävä sitä mahaa! Mä kuulun niihin äiteihin jotka enemmän nauttii tästä kun tää oma lapsi on tällä puolella vatsaa eikä sen sisällä.

torstai 14. toukokuuta 2015

"Ja niin elämä raapaisi rakkaudella tulen sydämeen"

 Niinhän siinä sitten kävi että eilen klo. 10.26 meille syntyi 3400grammanen, 50cm pitkä kultakimpale <3
 Tiistai-keskiviikko välisenä yönä puoli yhen aikaan oli pakko lähteä viemään Kerttu ja Emil oman äitinsä luokse ja sairaalaan kun supistuskivut kävi niin sietämättömiksi. Sairaalassa oltiin ja kaiken maailman ilokaasua ja epiduraalia sain ja sitten olinkin jo lähes kokonaan auki. Juurikaan en ees ite muista niistä hetkistä mitään mutta hullun hommaa se on.
Loppupeleissä kaikki on kuitenkin tosi hyvin ja täällä harjoitellaan yhteiseloa täysin uudessa mutta äärimmäisen onnellisessa tilanteessa...