Täydellinen epätäydellisyys

Mä en halunnut tehdä tästä blogista valitusblogia.
Tilanne on nyt kuitenkin se että mä olen epätyytyväinen.
Oon tyytymätön itteeni ja muutamaan muuhun seikkaan.

-Mä en saa painoa putoomaan ja läskiä sulamaan. En vaan saa enkä tajuu oikein itekään että miten se nyt muka voi näin vaikeeta olla ettei muka onnistu ollenkaan. Oon karsinu kaiken turhan pois, liikun monena päivänä viikossa ja syön järkevästi. Muutama kilo lähti ja sitte ei enää lähe. Mikä kumma tässä mättä? Oon kuitenki ihan kirkkaasti ylipainonen, sitä pudotettavaa ON.

-Meidän perheen talous on kuralla ja mä en tajua kuinka tästä suosta noustaan. Enkä mä oikein tajua kuinka se työnsaantiki on näin pirun vaikeeta, kun ei vaan oo löytyny. Etsintä ja hakeminen jatkuu siis.
Ps. en haluaisi valittaa mutta eläminen on aika kallista.

-Meillä on kauhee kaaos koko ajan. Tää muuton jälkenen kaaos ei vaan helpota kun asiat ei löydä paikkojaan. Ja vaikka täällä saadaanki aikalailla joka viikko siivouspäivänä siivottua niin se ei vaan pysy se siisteys. Lapset tekee osansa siinä mutta suoraan voin myöntää että kyllä täällä osaa aikuisetki sotkea ihan ilman lapsiaki. Aina on olevinaan liian kiire että saatais mitään isompaa aikaseks: liukuovia paikoilleen, tapetteja seiniin, listoja paikoilleen jne. Arkeen menee liian paljon aikaa.

-ELI meidän arki ei ole ainakaan täysin toimivaa.

-Kissa kuoli. Ensin hoidettiin korvatulehduksena ja se auttoki hetkeks ja sitte romahti kattiparan kunto täysin, niin että pakko oli viedä viimeselle piikille. Eläinlääkäri oli melko varma siitä että kasvain oli syyllinen meidän karvahännän sairasteluun ja äkilliseen kunnon romahtamiseen.


Vaan ettei menis tää päivitys täysin marinaks ja jottei kukaan nyt vahingossakaan erehtyis luulemaan että täällä ollaan täysin epätoivon partaalla ja elämä ois vaan tyhmää, kerrottakoon että näin ei suinkaan ole.

Toimintaehdotuksia aiemmin luettelemieni kohtien muuttamiseksi:

-Jatketaan samalla mallilla. Tässä nyt on kuitenki saatu jo paljon hyvää elämäntapamuutosta aikaseks: iltasyöpöttelykierre on katkastu, ylimääränen herkuttelu on lopetettu ja ateriarytmi järkevöitetty. Aikalailla se perus viisjakonen ateriarytmi meillä on olluki mutta nyt ei myöskään napostella väleissä mitään. En edes minä salaa.

-Ruokalistojen suunnittelu etukäteen. Tänään päätettiin miehen kanssa että ruvetaan tekee niin. Viikon ruuat suunnitellaan etukäteen ja käydään kaupasta viikoks kerrallaan ruuat. Näinollen ruokakaupassa ei tartte käydä päivittäin, leipää ja maitoa saa käydä ostamassa jos loppuu mutta sieltä ei tuoda kotiin mitään muuta ylimäärästä. Ja mitä tohon mun työnhankintaan tulee niin oon päättänyt että nyt äitiyslomalla nautin. Tottakai niitä töitä täytyy ettiä kunhan äitiysloma lähenee loppuaan mutta nyt sitä on vielä monta kuukautta jäljellä enkä mä halua käyttää koko Antin vauva-aikaa siihen ressaamiseen.

-Tän kaaoksen purkamiselle on vaan pakko järjestyä aikaa. Mies on aina jossain vuorossa töissä, se on fakta. Se aika täytyy vaan ottaa siitä miehen kotonaolemisen ajasta. Ja jonkuverran täytyis myöski mun ottaa itteeni niskasta kiinni että saisin jotain tehtyä silloinki ku mies on töissä. (Antti vaan on siinä mielessä nykyään melko vaativa tapaus että kutsuhuuto kajahtaa aikalailla saman tien ku äiti yrittää jotain saada aikaseks. Minimies kun olis mielellään vaan sylissä eikä missään muualla...) Ja tänne täytyy järjestää säilytystilaa, se ongelma kun on aikalailla se että mä en enää tiedä mihin tota tavaraa laittaisin. Ja turhasta täytyy vaan osata päästää irti ja hankkiutua eroon. Oonkin tässä nyt viikon ajan pistelly käteensattuvia poismeneviä asioita jätesäkkiin mikä lähtee johonkin pakolaiskeskukseen tai vastaavaan.

-JA meidän arjesta täytyy tehdä toimivaa. Sehän ei onnistu kuin kokeilemalla, muokkauttamalla. Suurin tekijä taitaa olla laiskuus joka vaivaa yhtälailla kaikkia meidän perheessä: pakollisten asioiden lisäks ei huvittais tehä oikeestaa mitää muuta ku kivoja juttuja, eli esim lasten mielestä leikkiä ja aikuisten mielestä istuu sohvalla. Täällä täytyy vaan ruveta lastenki korjaa omia jälkiään ja aikuisten yhtälailla omiaan. Kyllä tästä vielä toimiva arki kivassa siistissä kodissa saadaan aikaseks.

-Se kissa kuoli. Se on tosi kurjaa ja sitä on kaikilla meillä aivan hirmunen ikävä. Tuntuu kamalalta.
MUTTA sille ei voida enää mitään. Ei voitu missään vaiheessa. Onneks oltiin sille rakastava ja huolehtiva perhe. Onneksi meillä on siitä paljon kuvia muistona. Nyt ei auta muu kuin jatkaa elämää.

Tänään käytiin katsomassa uusia kissanpentuja. Ei korvauksena edellisen menetyksestä, vaan uuden alkuna. Oli tarkoitus että meille tulee yksi tyttö, mutta sieltä tuleekin kaksi poikaa =D Ja voi miten ne olivatkaan pieniä vielä! Vajaan kuukauden ikäisiä, luovutusajankohta ajoittuu johonkin loka-marraskuun vaihteeseen. Sitä odotellaan (:


Loppuun vielä vähän kuvia tästä viimeaikaisesta elämästä.

 Yks kiireetön aamu ihan kahestaan Antin kanssa <3

 Emil alotti eskarin, Kerttu on siis aika paljon saanu opetella leikkimään ihan itekseen... Me tietty Antin kanssa kumminki kovasti pidetään Kertulle seuraa (:

 Joskus vaan väsyttää =D Lattialle nukahti kesken leikkímisen sekä iskä että poika yhen liian lyhyeks jääneen yövuoronjälkeisen nukkumisen seurauksena.

 Tapahtu ihme ja vaaka näytti ekaa kertaa pariin vuoteen kutosella alkavan luvun. (Otetaan huomioon että tässä välissä on myös ollut raskaus.)

 Sormet pitää olla koko ajan suussa...

 Nää pienet karvaset vauvelit kotiutuu meille kun aika on kypsä <3

Voisinpa osata vastauksen jokaiseen kysymykseen

Miksi kissa on mielellään korkealla ja huteralla ja kuinka se sinne kiipeää?

Miksi mä en osaa saada mun painoa putoomaan ja vartaloa timmiytymään?

Miksi elämässä on liian vähän aikaa nauttia siitä tilanteesta että vauva nukahtaa mieluiten vaan sylissä?

Kuinka pienestä pitäen tulee opetettua lapsi tuijottamaan telkkaria?

Miksei useammin voisi olla mahdollista tarjota lapsille elämyksiä? Miksei lapsi voi olla tyytyväinen jollei saa säännöllisin väliajoin maksullista viihdykettä maksullisessa paikassa?

Kuinka se oma lapsi näyttääkin niin täydelliseltä?

Kuinka voi aikuinen ihminen olla yhä edelleen niin rakastunut ensirakkauteensa? <3

Miksi juuri meidän kissa sairastui?

Kuinka nämä hetket saa purkitettua varastoon?

Onko olemassa mitään mikä täyttää äidin enemmän rakkaudella kun se taas kerran sylissä nukkuva lapsi?

Miksei tullut hommattua tätä tilannetta varten vauvalle annettavaa särkylääkettä?

Voiko ihminen oppia koskaan vastausta jokaiseen kysymykseen?

"Pidä kädestä kii, luotan sun askeleisiin"

 Kotona meillä on vielä aavistuksen keskeneräistä ja muuton jälkeistä kaaosta. Joka päivä yritetään vähän saada tavaroita purettua ja asioita valmiimmiksi. Kyllä tämä tästä vielä joskus.

 Viikko sitten käytiin miehen syntysijoilla syvällä Savossa. Suomen kesä oli ja meni silloin.

 Saatiin jopa grillattua. Tai siis mies grillasi. Kyllä muuten maistui!

 Jopa Antti sai olla kesävaatteissa.

 Mökillä Kerttu ja Emil nauttivat kesästä. Siitä mikä kesti vain sen viikonlopun.

 Ja Antti pääsi mökille ensimmäistä kertaa elämässään.

 Ja sitten kesä loppui. Piti lähteä Puuhamaahan, mutta mentiin Hoploppiin. Antti nukkui päikkäreitä äitin sylissä isompien lasten leikkiessä. Oli se silti kiva päivä. Vaikkei sinne Puuhamaahan päästy.

Ja nyt mulla on aikaa koneen ääressä tehdä omia juttuja ja juoda teetä. Mies tekee ruokaa, Antti nukkuu ja Emil ja Kerttu on taas äitinsä luona. Katselen kaaosta ympärilläni ja mietin innon ja epätoivon sekaisin tuntein, kuinka paljon järkevämpää tämäkin aika olisi käyttää tavarakaaoksen selvittämiseen. Mutta kyllä se siitä vielä. Tästä tulee meille ihana koti.

Pienissä häissä

 Siitä on jo viikko kun me mentiin naimisiin. Pidettiin juhlat Vesijärvellä seilaten siipiratasalus Wellamolla. Ainakin omasta mielestäni varsin onnistuneet juhlat, ja mun rakas aviomieheni on ilmottanut olevansa samaa mieltä. Myös vierailta on saatu positiivista palautetta (:

 Samoissa juhlissa meidän poika sai nimen. Kastamisen hetkestä ei valitettavasti tässä meidän koneella ole kuvia, vaikka siitäkin hetkestä kuvatodisteita aivan varmasti löytyy.

 Tapani mukaan en lapsen oikeaa kutsumanimeä blogissa paljasta, kutsuttakoon häntä siispä Antiksi.

Juhlien jälkeen Antti meni äitini luokse mummulaan yöksi hoitoon. Me lähdettiin miehen, mun veljen ja parin kaverin kanssa vähän vielä juhlimaan. Ja mentiin kahestaan yöksi (uuteen!!) kotiin. Ja todettakoon, että niin paljon kun poikaani ja äitiyttä rakastankin, teki tosi hyvää saada miehen kanssa olla yhden illan ja yön verran muutakin kun äiti ja isä. Oltiin mies ja vaimo :p

Tätini ja kummitätini kirjoitti avioliitosta viisaita sanoja. Kyse on tahdosta, tahtomisesta. Siitä että tahtoo rakastaa.

Minä tahdon. Me tahdomme.

Vauva-arki ja imetyshormonit

 Meidän pikkusta usein hymyilyttää, joskus jopa naurattaa. Ihan tahattomasti kuulemma vielä. Äitiäkin hymyilyttää, naurattaa ja itkettää. Raskausaikana mä pysyin aikalailla omana ittenäni. Ei juurikaan mitkään hormonit heitellyt tehden musta kiukkusta hirviötä. (Paitsi loppuraskaudesta oli yksinkertasesti vaan niin tukala olo koko ajan että vähän saatto välillä kiukuttaa ihan vaan sen takia.)

Mutta nyt. Voi kiesus. Tuntuu että joka asia itkettää enemmän tai vähemmän. Hirmu helposti tulee semmonen ahdistava huonoäitifiilis. Tuntuu että en osaa hoitaa tuota vauvaa silleen sujuvasti. Pärjään tottakai, mutta mikään ei onnistu silleen toisella kädellä tosta vaan, niin kuin semmosilla luonnostaan hyvillä äideillä. Luontaisilla äideillä. Äidiksi syntyneillä äideillä. Niin kuin mun äidiltä. Multa ei edes synnyttäminen niin vaan luonnistunut. Eikä imettäminen, vieläkään. Vaikka se onnistuu, niin ei sujuvasti ongelmitta.

Meidän pieni on mun nähdäkseni vauvaksi melko helppo tapaus. Ei herätä tunnin välein öisin syömään, vaan nukkuu useita tunteja. Samoin kun päivällä. Mutta varsinkin päivällä tää pieni oiskin sitten koko ajan syömässä hereillä ollessaan. Tai vaikkei varsinaisesti nälkä olisikaan, niin "tissitakiaisena" kuitenkin. Äidistä on tullut huvitutti.

Toisaalta päivällä hän myös nukkuu useammankin tunnin pätkiä. Ja joskus sorrutaan järjen köyhyyteen: minimies nukkuu ja äiti valvoo Redbullin voimalla.

 Toisinaan taas vaan hengaillaan. Hereillä tai puolihereillä, äitin sylissä tai isinkin. Sattuneesta syystä isi joutuu olemaan harmittavan paljon poissa kotoa: isi remontoi meille uutta paljon kivempaa kotia. Isiä odotellessa me saatetaan vaan äidin kanssa sylikkäin kattella telkkaria. Olla vaan. Tai pitää seuraa Emilille ja Kertulle, mutta niitäkään ei ole viikkoon täällä näkynyt. Ovat olleet jo viikon oman äitinsä luona, mutta viikon päästä ne tulee taas!

 Kissa ei myöskään oikein osaa jättää vauvalle tarkoitettuja paikkoja rauhaan. Hoitopöytä on kissan mielestä täydellinen nukkumapaikka, kuten myös vauvan sänky ja vaunukoppa.

 Äiti ihailee isin varmuutta ja taitavuutta vauvanhoidossa. Isiltä se kaikki sujuukin niin näppärästi, juuri niin kuin luonnostaan. Kylvetys, vaipanvaihto, vaatteiden laittaminen, syöttäminen, nukuttaminen ja kaikki. Mutta isillä onkin jo kahden vauvan verran enemmän kokemusta. Pikkunenkin selvästi nauttii isin käsittelystä. Kylvyssä isin kanssa pikkuherra lähinnä rauhoittuu (:

"Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit, me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit"

 Meillä on jo huomenna viikon vanha pieni poika! Lauantaina me päästiin kotiin onneks heti sen pakollisen kolmen sairaalavuorokauden jälkeen. Sairaala-aika oli mulle hirmu rankkaa aikaa. Oli kotiin hirvee ikävä ja oli paha mieli. Kotiin ku päästiin nii tosi hyvä fiilis on ollu. Niin kevee ja helppo hengittää kun ei tartte olla sairaalassa.

 Kotona meillä on lähteny menee hyvin. Kerttu ja Emil tuli sunnuntaina äitinsä luota takasin meille ja ollaan opeteltu elämistä uudenlaisena perheenä. Kaikilla on totuttelemista siihen faktaan, että meidän perheessä on nyt vauva. Ja mulla on itellä aika paljon totuttelemista tähän äitinä olemiseen ja tunnepuoleen tässä. Kun sitä omaa lasta voi rakastaa niin paljon!

 Imetyksessä meinas alussa olla melko isoja haasteita, mutta sekin sujuu jo suunilleen hyvin. Semmonen homma on kyllä pakko todeta että mun kunnioitus yksinhuoltajia kohtaan on kasvanu tolkuttomasti! Mä en nimittäin tosiaan olis selvinny ilman J:tä tästä, enkä selviäis jatkossakaan. Mut sen kanssa taas tää kaikki tuntuu tosi hyvältä, luontevalta ja ihanalta. Mä oon vaan rakastunut siihen ihmiseen tän kaiken myötä paljon enemmän!

Synnytyksestä mä en ainakaan aijo sen enempää tänne blogin puolelle itellenikään muistoks kirjotella. Synnytyskertomuksesta multa löytyy kopio ja se riittää. Sen verran voin todeta että synnytäminen on hullun hommaa ja ihan heti en lähtis uusiks. En mä nyt ihan oo päättäny vielä että lapsiluku on täynnä sen homman hirveyden takia, mutta kyllä mä tosissaan toivon että seuraava olis vähän helpompi.

Niin ja vaikka mun vauvamaha oli loppuun asti melko vaatimaton, niin kyllä tää melko hassulle tuntuu vaan ton alavatsapömpön kanssa =D Mut ei mulla silleen oo ikävä sitä mahaa! Mä kuulun niihin äiteihin jotka enemmän nauttii tästä kun tää oma lapsi on tällä puolella vatsaa eikä sen sisällä.

"Ja niin elämä raapaisi rakkaudella tulen sydämeen"

 Niinhän siinä sitten kävi että eilen klo. 10.26 meille syntyi 3400grammanen, 50cm pitkä kultakimpale <3

 Tiistai-keskiviikko välisenä yönä puoli yhen aikaan oli pakko lähteä viemään Kerttu ja Emil oman äitinsä luokse ja sairaalaan kun supistuskivut kävi niin sietämättömiksi. Sairaalassa oltiin ja kaiken maailman ilokaasua ja epiduraalia sain ja sitten olinkin jo lähes kokonaan auki. Juurikaan en ees ite muista niistä hetkistä mitään mutta hullun hommaa se on.

Loppupeleissä kaikki on kuitenkin tosi hyvin ja täällä harjoitellaan yhteiseloa täysin uudessa mutta äärimmäisen onnellisessa tilanteessa...

Rv 40+1 ja melko hankala päivä

Viime yönä kolmen aikaan mä heräsin siihen. Emil oksenti vessassa. Kiva. Sentään tosiaan vessassa ja jopa pönttöön, mut ihan tosi hei. Just tähän kohtaanko se oksutautiki piti tulla?

 Eikä muuten tarttenu sen kolmen jälkeen nukkua. Emil meni kyllä nukkumaan, vein sille ämpärin sängyn viereen ja se onneks osas tosi hyvin ja hallitusti oksennella vaan siihen ämpäriin. Mut ihan törkeen kipeitä supistuksia rupes satelee. Silloin yöllä en niitä ruvennu mihinkään merkkailee ylös, kolmesta kuuteen tuli noin kaheksan tunnissa. Suunilleen 7-25min. välein. Ei siis millään lailla säännöllisesti, mut IHAN törkeen kipeesti. J tosiaan on tän viikon yövuorossa töissä, joten yksinään mä täällä supistelin ja välillä tyhjäilin Emilin oksuämpäriä. Yllä kuvaa siitä kun huvin vuoks päivällä merkkailin ylös, ne siitä vielä harveni. Mut koko päivän on tullu tosiaan niin järkyttävän kipeesti, välit vaihdellen kymmenestä viiteenkymmeneen minuutiin. Sen pidempiä välejä ei oo ollu.

Ja entäs tuo meidän potilas? No sehän sairastaa. Koko päivän on ollut melko itkuinen, ihan nuutunut ja oksennuksiakin on tullut kiitettävästi. Sääliks käy kun selkeesti on hirmu paha olo toisella. Ja pelottaa hirveesti että tässä käy vielä niin että tuo tarttuu mahollisesti Kertun kautta J:lle (tai jopa mulle) ja sitte pitäis lähtee synnyttämään... Itteä ei huvita hirveemmin ajatus synnyttämisestä oksutaudissa. Eikä myöskään ilman J:tä, sehän ei sinne mukaan pääsis jos taudin sais...

Kertullekin tää on ollut melko vaikee päivä. Tuo kun ei oo tottunu leikkimään yksinään, aina on isoveli ollu leikeissä mukana. Joko sovussa tai riidellen mutta aina mukana kumminki. Tänään on siis melkosella lailla tylsyys ollu pienellä neidillä kaverina... Piirrettyjä on kateltu enemmän ku normitilanteissa varmaan viikossa yhteensä (ja meillä niitä katotaan sentään kumminki melko paljon yleensäkin aina...) ja värityskirjaa väritelty ja piirretty ja legoja rakenneltu. Jokusen hetken tuo kävi myös pihalla yksin mutta ei sekään vissiin niin kivaa ollut. Teki pesän meidän sänkyyn itselleen piirrettyjen kattelemispaikaks.

Ja entäs mulle sitten tämä päivä? No ei ainakaan helppo. Väsyttää meinaa vähäsen kun tosiaan oon nukkunu viime yöhön kolmeen asti ja sen jälkeen en yhtään. Oon toki tossa sängyssä makoillu muksujen kans piirrettyjä kattomassa mut ei siinä mitään pysty nukkumaan kun niitä suppareita kumminki tulee. Mainittakoon vielä kerran että aivan järkyttävän kipeitä.

Ja tää tilanne on mun mielestä myöskin aivan tolkuttoman turhauttava. Kun yhtään ei voi tietää että mitä tässä nyt tapahtuu... Tiheneekö nää tästä nyt lähitulevaisuudessa (...huomiseen mennessä?) säännöllisiks että päästäis synnärille ja saatais poika ulos mun mahasta? Loppuuko nää jossain vaiheessa kokonaan ja sit kaikki jatkuu niinku tähän mennessäki, vailla merkkiäkään lähenevästä synnytyksestä? Vai jatkuuko tää tilanne näiden suppareiden suhteen TÄLLÄSENÄ vaikka kuinka monta päivää (ja näinollen mä en saa nukuttua oikeestaan missään vaiheessa?) Vai mitä tässä nyt tapahtuu? Mun puolesta sais mennä vedet tai tihentyä säännöllisiks synnytyssuppareiks. Just tää on nimittäin äärimmäisen hermojaraastavaa. Mä en jaksais sitä ajatusta että mua sattuu tässä näin nyt ihan turhan takia...

Ja tosiaan aivan tolkuttoman paljon pelottaa että toi tauti tarttuu nyt J:hin ja mä joudun menee synnyttämään ilman sitä...

Rv 40+0, laskettu aika

 Tänäänhän se mäjähti täyteen. Rv 40+0, laskettu aika. Hassu homma kun sitä on viime syyskuusta asti ootettu vaan tätä yhtä ainoota päivää ja nyt tuntuu vähän siltä, että meitä on kusetettu. Ei tässä tänään mitään ihmeitä tapahdu, ei meille mitään vauvaa tänään synny. Ja toisaalta, ei ees enää ihan hirveesti ota päähän. Eiliseen asti hermoilin JOKOJO?? MILLOIN?? Ja eilen sitten päätin, että hermoilu ja hoppuilu sen asian suhteen loppuu nyt. Ei me sitä voida tietää milloin se tulee eikä me voida siihen vaikuttaa mitenkään. Vauva syntyy sitten kun on sen syntymäpäivä, ja se nyt vaan ei ole vielä tänään. Ei vaikka se kuinka on laskelmoitu että tänään olis optimipäivä syntyä. Jääköön sisään jos ei tajua ulos tulla. (Okei, toivottavasti tajuaa. Jos ei tänään niin joskus kumminki.)

Sairaalakassille mä kuitenkin uhrasin tänään vähän ajatuksia ja tekoja. Oon aiemmin jo päättänyt että mitään massiivisen isoa laukkua hirveine määrine tavaraa mä en pakkaa ja ota mukaan, ihan jo siks että siellä sairaalassa ei kuulemma oo kumminkaan hirveesti tilaa niitä säilytellä. Ja siks että meidän koti on kolmen kilometrin päässä sairaalasta, eli jos ihan hirveesti jotain jossain vaiheessa tartten mikä ei oo mukana nii J saa aika kätevästi sen mulle haettua ja tuotua.

 Mun laukku mitä normaalistikin kannan aina mukana on melko tilava. Vakiovarustuksena sieltä löytyy aina penaali missä kyniä ja kalenteri. Ne on mulle jotenki hirmu tärkeitä. Myös neuvolakortti siellä on kulkenut jo pidemmän aikaa mukana. Nyt mä ostin sinne myöskin hammasharjan ja -tahnan. Ja sitten ihan tommoseen läpinäkyvään hedelmäpussiin heitin viidet alkkarit ja sukat. Muuten aion olla sairaala-ajan ihan sairaalan vaatteissa (paitsi jos venyy ihan hirveen moneks päiväks, toivottavasti ei, ni J saapi jossain vaiheessa tuoda mulle omiakin vaatteita sinne.) mutta ne sairaalan verkkoalkkarit on kuulemma melko hirveitä, samoin myös löysät putkisukat. Joten ne otan ite. (Mä en ole edes vielä hommannut yksiäkään imetysliivejä saati mitään liivinsuojia, joten semmoset pitääki ehkä käydä huomenna ostamassa muutamat. Ja ne sitten myös mukaan kulkemaan tonne laukkuun.) Ja sitten ilmeisesti myös jotain hyvinpitäviä siteitä pitäis hommata. (Yhyy, mä tuun niin itkemään tamponien perään sen jälkivuodon kanssa, mä VIHAAN siteitä...) Nii ja mikä tärkeintä: suklaata tarttee hommata sinne mukaan. Ja pillimehuja. Silleen kivasti tarpeeks että riittää sekä J:lle että mulle.

Vauvan kotiintulovaatteet mulle onkin enemmän aiheuttanut harmaita hiuksia viime aikoina. (Sairaala-ajan oon aatellut että vauvaki menee sairaalan vaatteilla.) Oon vaan miettinyt että mistä ihmeestä mä voin tietää ees että minkä kokonen se on syntyessään, eli minkä kokosia vaatteita tarttee? (Mulle kun ei ole MITÄÄN kokoarviota tehty tai annettu tästä, mur.) Ja sen lisäks mä oon aatellut että mistä mä voin tietää mimmonen sää siellä on sinä päivänä kun se vauva pitää niihin vaatteisiin pukea ja kotiin tuoda? Tänään kumminki äitille avauduin näistä harmaista hiuksista ja äiti valoi muhun lujaa uskoa että ei se ihan kauheen iso voi olla. Vastasyntyneet vauvat on pieniä. Niinpä saatiin valittua pienet vaatteet meidän pikkuselle ja tommoset valikoitui. Tultiin myös siihen tulokseen että tästä ku menee koko ajan vaan toukokuu pidemmälle, niin tuskin siellä ainakaan kylmempi on ku tänäänkään (tänään on ollut melko harmaa kolee keli). Joten vanuhaalari riittää. Sehän nyt on aivan valtavan iso meidän pikkumiehelle, mutta ei niitä oikein tota pienempiä oo vastaan tullut. Siellä on tilaa pikkusella kasvaa.

 Pakkasin nuo vaatteet tohon laukkuun ja tadaa, sairaalakassiasia on nyt melkein hoidettu. Vielä pitää käydä hankinnoimassa ne puuttuvat siteet ja imetysliivit ja muut tonne omaan laukkuun.

Muuten on tänään ollut tosiaan ihan normipäivä. Neuvolassa pitä käydä ja Emilille ostamassa uusia sukkia kun se kasvaa niin hurjaa vauhtia ja maataki pitkin että kaikki sukat oli sille TAAS liian pieniä. Jokunen kiukkunen sana mulla ois myös sanottavana Robinhoodin (tai Tokmanni se kai nykyään jo on?) lasten sukkavalikoimasta. Kokoon 27 asti löyty kivoja kuviollisia ja värikkäitä sukkia vaikka minkälaisia viiden parin paketeissa hintaan 6,99e tai jotain semmosta. Mut siitä ylöspäin en meinannu löytää millään, muita ku ihan vaan mustia sukkia. Jollasia ei halunnu Emil enkä myöskään minä. Riittää että J:n kaikki sukat on mustia, niiden kanssa tulee jo tylsää pyykkiä lajitellessa =D Lopulta löysin sini- ja punaharmaaraidallisia sukkia koossa 31-jotain kahden kappaleen paketeissa törkeesti isompaan hintaan ja niitä otettiin sitten kaks. Onpahan nyt ainakin neljät uudet sukat (joiden hinta oli auttamattomasti enemmän ku sen viiden parin paketin). Vähän mä jäin itkemään niiden kivojen kuviollisten sukkien perään mut onpahan ees raitoja. Minkäs teet kun tuon jäbän jalka vaan auttamattomasti on jo kokoa 30 ja vaikka kuinka se tuntuu lapselta vielä niin ilmeisesti lasten sukkien valmistajat on jo sitä mieltä että noin isolla jalalla varustettu poika on niin iso ettei tartte kivan lapsekkaita sukkia.

Eikä niitä muuten haitannut yhtään se että oli harmaan kolee keli. Siellä ne puhalteli purkillisen saippuakupla-ainetta taivaan tuuliin per nuppi. Lapsekkaalla innolla.