Remppakiireitä

Äitini osti tosiaan asunnon, johon me pääsemme muuttamaan vuokralle. Kunhan saadaan se asunto remontoitua mieleiseen kuntoon. Asuntohan oli ostettaessa tyydyttävässä kunnossa ja tavoite on saada se nykyaikaiseen hyvään kuntoon. Ensin oli tarkoitus, että vain keittiö ja kylpyhuone remontoidaan, sitten muutetaan sinne ja loput remontoidaan huone kerrallaan kun asutaan siellä. Asiat kuitenkin harvoin menee niin kuin on suunniteltu. Ja nyt on koko asunnon pinnat jo lähes purettu =D Keittiöön ei oikeastaan olla edes koskettu mutta sekin lähtee tulevan viikonlopun aikana. Tänään saapuivat nimittäin J:n vanhemmat ja pikkuveli auttamaan. Niin ja kylpyhuonetta ei nyt sitten vielä remontoida ollenkaan, koska taloyhtiön 5-vuotis-suunnitelmassa on putkiremontti...

 

Yhden makuuhuoneen vaatekaappien ovet näytti tältä. Meille ei kuitenkaan jää makuuhuoneeseen saunan oven näköisiä ovia, joten tänään ne lähti (:

 

Eteisen käytävän, kuten myös keittiön seiniä koristi myöskin saunan seinän näköinen puolipanelointi. Ne lähti aikalailla ensimmäisenä.

Olohuoneen katto taas oli eriparia koko muun asunnon katon kanssa. Sekin lähti.

Tapettejen kanssa siellä taas on mulla meinannut hajoilla pää. Sitä kun on neljä kerrosta lähes joka huoneessa, ja olohuoneessa alin on sellaista pahvitapettia minkä läpi ei edes mene vesi kun yrittää suihkepullolla suihkuttaa ja näin vähän hommaa helpottaa... Ja sitten sieltä löytyi neljän tapettikerroksen alta piilosta moinen reikä. Huoh.

Tänään tehtiin aamusta reilun tunnin mittainan rappujumppa J:n kanssa kahdestaan kun kannettiin purkujätettä (vanhat lattiat ja olohuoneen katto palasina) valmiiksi alas, että äitini ja isäpuoleni sai ne peräkärryn kyytiin iltapäivällä. Raskauden takia en "uskaltanut" kantaa kovin paljoa kerralla, joten aikaahan siinä meni kun muutama lauta kerrallaan tuli rappusia rampattua ja kanniskeltua nuo plus vielä toiset saman verran kuvan ottamisen jälkeen. (Nyt rv 38+3 ja jalat hapoilla, muuten rappuralli ei tuntunut missään. Ei siis synnytyksen käynnistymistä vauhdittavaa vaikutusta.)

Ja nyt olohuone näyttää tuolta (niin kuin oikeastaan koko muukin asunto =D ). Minun mieleeni hiipii epätoivo. Äiti taas sanoi viimeksi tänään, että hyvä siitä tulee (:

Motivaatioterveisiä raskaudenjälkeiselle itselleni

Oikeastaan ikinä (teini-ikään päästyäni) en ole ollut tyytyväinen omaan kehooni. Ennen raskautta ajattelin tilanteen muuttuvan jos vain olisin raskaana. Ei muuttunut. Olo ei ole kaunis ja sitä paitsi jos nyt vieläkään, ei maha näyttänyt todella pitkälle pätkääkään raskausmahalta, vaan ihan yksinkertaisesti keskivartalolihavalta. Otti päähän. Ja rankasti. Ja ottaa yhäkin kun omaa vartaloa rupeaa tutkimaan. Että sitä onkin voinut tehdä itselleen moista hallaa ja antanut kilojen kertyä.

 En ole ikinä ollut sellainen luonnostaan oikeasti hoikka vartalomallia selluliititon ja kurviton. Ja sekös silloin joskus otti päähän, yläasteikäisenä. Mutta sitten tuli vuosi 2013. Kun olin jo täysi-ikäinen. Selvinnyt siitä teiniydestä ja yläasteangstista ja kaikesta semmoisesta. Kerrytin painoa viitisentoista kiloa ihan vain sen yhden vuoden aikana. Alla oleva kuva sen vuoden kesältä. Itkettää todeta, että tuossa ei ole edes vielä pahin.

 Saman vuoden syksynä oltiin äidin ja pikkusiskon kanssa reissussa etelässä sukulaisten luona. Alla oleva kuva siltä reissulta. Sinisissä housuissa ja punaisessa topissa minä ja vieressä perushoikka äitini.

 Alempi kuva siltä samalta reissulta. Eniten mua harmittaa se tosiasia, että näillä reissuilla mä oon ollut melko kiukkunen. Ahistunut. Mä oon oikeesti varma että mä olisin ollut niin paljon onnellisempi noilla reissuilla ja muutenkin tuohon aikaan, jos mä olisin ollut hoikempi. Kun on ahistanut se että mussa on ylimääräisiä kiloja niin paljon ja se näkyy. Hävettänyt. Mä olen ollut se porukan läski, kaikki muut on näyttänyt kauniilta ja hoikilta.

 Tuon reissun ja noiden kuvien jälkeen tilanne on mennyt vain pahemmaksi. Aika tarkalleen vuosi sitten, viime toukokuun alussa oltiin mun äidin, pikkusiskon ja pikkuveljen kanssa Turkissa ja siellä mä olin jo ihan hirviö. Hirmu kiukkunen koko ajan kaikille ilman mitään oikeeta syytä. Jälkikäteen kun itseäni analysoin niin voin oikeesti todeta sen johtuneen siitä läskiyden määrästä. Siltäkin reissulta on kuvia mutta ei mulla koneella, oikeestaan koska mä en oo ite halunnut niitä ees katella. Nuo siniset housut ei todellakaan edes mahtunut päälle enää. Eikä aika moni muukaan vaate. Painoa tullut vielä viitisen kiloa lisää siihen 2013 lihomisen lisäksi.

Alla oleva kuva viime marraskuulta. Olin jo raskaana mutta se ei edes näkynyt vielä. Viikkoja oli kasassa 15+5. Ja ahisti. Mikäpä muukaan kun se oma läskiys kun ei tuntunutkaan helpommalta vaikka kuinka oli jo raskaana. Kaikilla muilla se raskausmaha näkyikin jo tossa vaiheessa, mutta ei minulla. Luultavasti koska läskiä oli niin paljon että sinne yksi pieni raskausmaha upposi helposti sekaan näkymättömiin.

Viimeisimpänä havainnollistavana otoksena vaikka edellisen postauksen toppikuva. Näkeehän sitä nyt siitäkin että vaikka tukevasti raskaana ollaan, löytyy tästä ruhosta aika paljon muutakin kun vain vauvapyöreyttä.

 Todistusaineistoa löytyy kuitenkin myös siitä että olen joskus ollut hyvänkin näköinen. Alla oleva bikinikuva otettu Mallorcalla keväällä 2011, ikää 17. Enhän mä sitä tuolloin tajunnut vaan angstasin läskejä silloinkin. Mutta nyt mun tavoite ois nimenomaan toi: ei tikkulaiha barbievartalo vaan sopivasti pehmeen kurvikkaan mutta kuitenkin vain vähän, ei oikeesti lihava niinku nykyään. Siis viime kesä, aika juuri ennen raskautta. (Eikä tää raskaana oleminen oo mua varmasti ainakaan hoikistanut, joten vauvan kun saan pihalle niin tiedän ettei tilanne oo ainakaan yhtään parempi.)

 Viimeinen kuva myöhemmin samalta kesältä, 2011. Neljän vuoden takaisen itseni mä haluan ja aion saada takaisin. Siis silloisen vartaloni, ei muuta =D Sitten raskauden jälkeen, ensi kesänä.

Kirpparilöytöjä (:

Teinpähän tänään muutaman loistavan kirpparilöydön! Ja ihan itselleni tällä kertaa, ei masuvauvalle eikä Kertulle tai Emilille (: (Vaikka olisihan sieltä niillekin kaikille löytynyt VAIKKA MITÄ, mutta aina ei voi kaikkea ihanaa ostaa... Nyt oli minun vuoroni (: )

 Muutamana viime viikkona vasta raskauteni aikana olen joutunut kiroamaan sitä että tuo mahan koko syö paidoilta pituutta. (Vaikka eihän se iso maha ole vieläkään, juuri otettu kuva rv 37+3)... Topit ja muutkin paidat ovat siis jääneet hölmön näköisiksi liian ylös. Mutta nyt löyty kirpparilta sitä mitä tähän tarvittiinkin! Neljä pidempää perustoppia hintaan 0,5e/kpl (:

 Näissä väreissä (:

Sitten löytyi myöskin hyvän kokoinen t-paita (joista niistäkin ollut pienoinen pula lähiaikoina...) joka kehottaa iisiin elämänasenteeseen (: Tällä paidalla hintaa oli hippasen enemmän (ehkä jopa kipurajoilla oliko liikaa?) 4,5e mutta ostin silti. paita on kuitenkin täydellisen kokoinen ja materiaaliltaan laadukas ja kaiken lisäksi priimakunnossa. Kokonsa puolesta menee vähän löysempänä paitana hyvin myös raskauden (ja laihduttamisen...) jälkeenkin (:

Näiden lisäksi kotiutin myös yhden peruskivan mustan pitsiolkaintopin hintaan 1e (:

Vaatepulaa tämä raskaus on kyllä muutenkin aiheuttanut... Housuja taitaa mulla näiden mieheni kollareiden lisäks mulla olla yhet hyvän kokoset, nekin ostin kaks viikkoa sitten Seppälän poistoalesta =D Niin ja on mulla yhet leggaritkin mitä voin nyt taas käyttää kun on tarpeeks pitkiä toppeja! Kyllä näillä loppuraskaus pärjätään (:

Remppahommia

Muutama viimepäivä on tehty purkuhommia remppakämpällä. Eli siis meidän uudessa kodissa. Tulevassa. Siis. Perheen sisälle ostettiin omistusasunto johon me muutetaan vuokralle kunhan saadaan pintaremonttia tehtyä. Tai no. Kaikki uusiks =D Muttamutta, oli siellä ainakin pari äärimmäisen innokasta tapetinrepijää apuna! Se innon määrä kun ihan luvan kanssa sai repiä tapettia seinistä. Huikeeta!

"Isi kato nää on meijän laivoja!"

 

Itselläni se tapetin repiminen meinaa vähän käydä tunteisiin. Eikä mitenkään hyvällä.

Mutta onneks kotona sentään joku osaa ottaa iisisti =D

"Noku öö tota nii se oli Emilin syy..."

Täällä seikkaillaan taas lastenkasvatuksen ihmemaailmassa. Olen nimittäin viime aikoina huomannut, että meillä Emil saattaa istua jäähyllä miettimässä välillä vain siitä syystä, että pikkusiskonsa Kerttu osaa lahjakkaasti vierittää kaiken syyn pois omilta harteiltaan, toisen niskoille. Ai kuinka? Yksinkertaisesti vain sanomalla että se oli Emil. Ja usein tulee uskottua ihan vain tätä, koska Emil tunnetusti on ollut se joka rajoja testailee ja hölmöilee ihan vaan koska kukaan ei nähnyt vaikka tietää tekevänsä väärin.

Esimerkkitilanne tänään: Kissa meni vaatekaappiin. Sanoin että antakaa sen olla siellä, antakaa niiden vaatteiden olla, keskittykää ihan omiin leikkeihinne. Menin keittiöön omiin hommiini. Hetken päästä lastenhuoneesta (jossa tämä vaatekaappikin sijaitsee) kuului kolaus ja Kertun ääni "Emil, nyt nää lensi täältäkun mä säikähin!" Menin katsomaan. Kissan vieressä vaatekaapin alahyllyllä ollut Kertun alusvaatelaatikko sisältöineen levällään pitkin lattiaa. Kysyin mitä ihmettä tapahtui? Kerttu alkoi itkemään. Tapansa mukaan, kuten aina kun häneltä edes kysyy että miksi teit noin/mitä on tapahtunut. Ainoa mitä hänestä itkun keskeltä sain irti oli "Noku öö tota nii se oli Emilin syy..." Katsoin tilannetta ja tajusin heti että Emil on ensinnäkin toisella puolella koko huonetta, ollut koko ajan (hämmentyneestä ilmeestä päätellen joka keskeytyksestä aiheutui) ja sitä paitsi niin aidosti viattoman ja hämmentyneen näköinen, ettei se ainakaan hän voinut olla joka ne vaatteet levitteli. Hetken yritin kertulta saada vastausta kysymykseen kuinka tässä oikein näin kävi mutta en saanut muuta kuin itkua, hermostunutta kiemurtelua ja "öööööö, tota niiiiiiii". Kysyin siis Emililtä että näkikö hän mitä tapahtui. Emilpä osasi kertoa. Homman nimihän oli siis se että Emil oli rakennellut kirjoista tornia (kyllä, kirjoista ja se kirjatorni oli muuten edelleen kesken kun minä huoneeseen saavuin) kun yksi kirja oli pudonnut. Kerttu taas oli ollut siellä vaatekaapilla kaivamassa sitä kissaa ulos sieltä (minkä minä nimenomaan olin kieltänyt!!) ja säikähtänyt kirjan putoamisesta aiheutunutta kolahdusta --> alusvaatelaatikko oli sisältöineen lentänyt lattialle.

Tässäpä sitä siis oltiin. Lapsi oli ollut tekemässä juurikin sitä mitä olin kieltänyt, kysyttäessä valehteli ja yritti siirtää vastuun tapahtuneesta veljensä niskoille. Hmm. Aikuisena sitä aina näissä tilanteissa miettii että kuinka tässä nyt sitten pitäisi toimia? Kerttu vain itki. En tiedä miksi, ehkä kuvitellen että itkemällä saa säälit eikä toruja? Kyseessä on tosiaan lapsi joka itkee AINA kun vähänkin edes tilanne viittaa siihen suuntaan että häntä meinattaisiin torua.

Kyseessä on myös lapsi joka ei voi antaa minkään olla. Ainakaan sen kissan. Eipä ole nimittäin ensimmäinen kerta kun tässä taloudessa aikuiset pohtii että KUINKA tuo tyttö saadaan sisäistämään että silloin kun käsketään antaa kissan olla, siihen ei kosketa. Tai jonkun muun asian. Kaikki mikä kiinnostaa, kiinnostaa tuota tyttöä nimittäin sitten ihan täysillä. Niin paljon, että ei vaan voi antaa olla.

Kai se on normaalia. Elämänjanoa (:

Rv 36+2 neuvolalääkäri ja turhautuminen

Aamulla piti lähteä neuvolaan ja samalla lääkäriin. J oli aamuvuorossa töissä joten minun vaihtoehtoni oli ottaa Emil ja Kerttu mukaan leikkitilaan odottelemaan. Stressi.

Ensin ne jäi ihan mielellään sinne leikkimään. Neuvolaterkkarin vastaanoton jälkeen piti vielä odottaa lääkärin vastaanottoa. Kerttua kiukutti. Oli kuulemma nälkä vaikka aamupala syötiin just ennen ku kotoa lähdettiin ja väitettiin että on massu täynnä vain yhden leivän jälkeen. Emiliäkään ei oikein huvittanut kun leikkitilasta ei löytynytkään piirustuspaperia. Vaan ei auttanut kuin odottaa.

Lääkärikäynti oli tuskainen ja turhauttava. Sanoin jatkuvista supistuksista, mutta lääkäri totesi kohdunkaulaa olevan reippaasti jäljellä ja sen olevan kiinteä ja visusti kiinni. Pikkumiehen synttäreitä ei siis kuulemma vielä hetkeen vietetä, todennäköisesti vasta reilusti yli lasketun ajan. Toisaalta hyvähän sen pienen on siellä masun turvassa vielä pysyä, äiti ei vaan jaksaisi enää. Tai ainakaan yli sen lasketun ajan. Lääkäri tunnusteli vauvaa mahan läpi. Pää on kuulemma hyvin alhaalla lantiossa, ei siis ihme että painaa siihen suuntaan. Vauvan pylly taas on hyvin ylhäällä painamassa kylkiluita. Ei siis ihme että painaa myös siihen suuntaan. Tuntuu tukalalta, happi ei kulje ja närästää.

Tiedänhän minä että itse tätä halusin. Enkä luopuisi tästä vatsani sisällä kasvavasta vauvasta ikinä, en mistään hinnasta. Olen raskaudestani ja tulevasta vauvastani onnellisempi kuin ikinä ennen mistään. Mutta tänään on vaan tuskaisempi ja ennen kaikkea turhauttavampi päivä tämän asian suhteen.

Mutta kissa ainakin osasi ottaa elämän rennosti tänäänkin! Pitkin pituuttaan Kertun sängyssä useammankin hetken (:

Kuka minä olen?

 

Mietin pitkään, että haluanko tehdä mitään esittelypostausta. Ensin olin sitä mieltä että en halua, ja siksi en sitä ihan ensimmäisenä tehnytkään. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että voisinpa ainakin osan itsestäni paljastaa...

 

Minä olen hetki sitten 21 vuotta täyttänyt puoliso, ensi kesän morsian, "äitipuoli" (vaikka puolikkaita äitejä ei ole?) ja pian myös äiti pienelle pojalle. Olen toki paljon muutakin (tytär, isosisko, ystävä ja vaikka mitä) mutta kaikesta siitä lisää joskus myöhemmin.

 

Äitipuoleksi (okei, kutsun itseäni äitipuoleksi puolisoni kahdelle lapselle, vaikka moni on sitä mieltä ettei puolikkaita vanhempia ole olemassakaan. Ihan vaikka vaan siksi, että se on kaikista helpoimmin löydettävissä oleva sana kuvaamaan tätä tilannetta) päädyin näille kahdelle lapselle ollessani 18 vuotias. Moni ei olisi tähän ryhtynyt, mutta minäpä ryhdyin. Enkä ole katunut päivääkään.

 

Koska joka kerta on hirmu hankala kirjoittaa mieheni poika ja mieheni tytär, kutsuttakoon heitä tässä blogissa vaikka Emiliksi (6v.) ja Kertuksi (4v.) (huom. nimet muutettu.)

 

Mieheeni tutustuin ja rakastuin ihan vahingossa. Ei yhtään ollut tarkoitus. Ja sepä onkin ollut elämässäni parhaita vahinkoja. Epävirallisesti muutettiin yhteen melkein heti, virallisesti muutamaa kuukautta myöhemmin. Emil ja Kerttu vahvasti mukana koko ajan.

 

Ja nyt ollaan tässä, onnellisempana kuin ikinä. Joka päivä on seikkailu, enemmän tai vähemmän. Tänään on seikkailtu lastenkasvatuksen ihmemaailmassa siisteyden suhteen. Ja sekin on ollut tavallaan melko antoisaa. Vaikka kuinka on haasteellista selittää kuusivuotiaalle että EI ole epäreilua että hänkin joutuu siivoamaan omat jälkensä siinä missä kaikki muutkin. Se on kaikki silti antoisaa. Se on elämää.

Surkeiden sattumusten maanantai

Eilinen tivolireissu sujui hienosti. Lapset nautti ja aikuiset nautti siitä että lapset nautti. Lapsiperhe-elämän tähtihetkiä!

Tänään onkin sitten ollut astetta paskempi päivä. Ensin vähän huvitti, jossain vaiheessa jopa itketti ja nyt ollaan jo voiton puolella. Ehkä.

Aamu alkoi loistavalla idealla lasten kanssa isin ollessa töissä: tehdään mustikkapiirakka! Aamupalojen, pukeutumisten ja yleisen valmistautumisen jälkeen ovesta ulos ja kohti kauppaa piirakkatarpeita ostamaan! ...paitsi että. Tajuan kotipihassa että ainiin, laukku unohtui. Nappasin lähtiessä mukaan siis vain puhelimen ja auton avaimen. "Hei oottakaas hetki, pitää käydä hakemassa lompakko sisältä tai muuten ei kaupasta saada yhtään mitään" totean muksuille ja siinä samassa tajuan että myös kotiavaimet on sisällä siinä samassa laukussa. Ei muuta kun soitto J:lle että tullaan muksujen kanssa hakemaan häneltä töistä avaimet että saadaan rahaa kotoa että päästään kauppaan. Niin ja saisko jonkulaista ohjeistusta, ikinä kun en ole naapuripaikkakunnalla hänen työpaikallaan käynyt. Mainittakoon vielä että suuntavaistoni on olematon ja hahmotuskykyni vähintään yhtä surkea. J siis yrittää puhelimessa selittää reittiä ja multa menee kaikki puuromössöksi sekaisin päässä jo siinä vaiheessa. Vaan ei se mitään. Muksut autoon ja navigaattori päälle. Navigaattori neuvookin ilman ongelmia ihan parkkipaikalle asti. Soitan J:lle joka kertoo minun olevan täysin väärässä paikassa. Jee.
Ajan tielle jolla luulin olevani ennen kun käännyin väärään suuntaan. Ilmeisesti en kuitenkaan ole sillä tiellä. Tadaa, näin olemme päätyneet tilanteeseen jossa minulla ei ole aavistustakaan siitä missä olen muksujen kanssa. Eikä ole muuten puhelimen päässä olevalla J:lläkään. Paniikki. Tässä välissä on ihan pakko vähän kehua tuota minun omaa, maailman parasta puolisoani. Siinä välissä kun itselläni kierrokset nousee ja paniikki kasvaa, saa J minut jotenkin opastettua oikealle tielle edes tietämättä missä olen. Ja ihme tapahtuu: pääsen perille. J antaa minulle kotiavaimen ja rahaa että pääsen tankkaamaan auton viereiselle bensikselle koska ylläriylläri: bensavalokin syttyi sillä pahimmalla hetkellä, ollessani eksyksissä jossain hevon kuusessa. Kaikki tämä lasten kysellessä takapenkillä että missä ollaan, milloin ollaan perillä ja ollaanko me eksytty.

Tästä seikkailusta kuitenkin selvittiin. Kotiin hakemaan se unohtunut lompakko ja vihdoin kauppaan. Kaupasta kotiin välipalan syöntiin. Sen jälkeen muksut pihalle (tässä välissä yksi tavanomaisimpia itkukiukkuja siitäkuinka epäreilua on että toisella on ulkohousut ja takki ja toinen joutuu laittamaan haalarin. Näistä selvitään jo heittämällä.)  Hetki siis rauhallista aikaa tiskaamiseen.

 

Youtubesta musat soimaan ja tiskit tiskaukseen. Tää osa päivästä sujui ILMAN ONGELMIA!!

 

Siellä ne leikki (:

 Ja mä leikin että mun välipala olis terveellinen: mustikoita ja hulluna sokeria.

J tuli kotiin. Teki ruuan. Ja ruuan jälkeen minä ryhdyin siihen mitä olin luvannut: mustikkapiirakan tekoon. Neiti neljävee halusi auttaa ja sehän sopi. Tehtiin taikina. Ja mitä minä tajuan vasta tässä vaiheessa? MEILLÄ EI OLE LEIVINPAPERIA!! Mikäpä siinä. Taikina jemmaan kaappiin ja kohti kauppaa leivinpaperin ostoon. Kotona taikina pellille leivinpaperin päälle ja mustikat päälle ja sokerit päälle ja kermaviilijutut päälle ja eiku uuniin! Joo o. Ohjeessa lukee 30-40 min. Tadaa, alla näkyvä piirakka oli 20 min. ohjeen mukaisessa lämpötilassa. Mitä tästä opittiin? ÄLÄ LUOTA OHJEISIIN.

 Itkuhan siinä meinasi tulla. Ei muuta ku piirakka roskikseen ja kohti kauppaa. Koska olin luvannut ja koska teki mieli, mustikkapiirakkaa oli saatava. Hetki lepiä kotona ja uuden piirakan tekoon.

 Kaupasta lähti tämmönen mukaan, koin ihan tosissaan jopa ansainneeni sen.

 

Ja nyt se uusi piirakka on siinä samassa lämpötilassa, samalla ohjeella tehtynä ollut uunissa vaikka miten pitkään. Eikä meinaa kypsyä ollenkaan. Ja minä epäilen itseäni. Mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu? Miksi minä en osaa tätäkään yksinkertaista asiaa? Miksi asiat tapahtuu eri lailla vaikka minä teen kaiken samalla lailla? Miksi se erilailla tapahtuminen tarkoittaa aina epäonnistumista? Miksi en onnistu missään vaikka pyrin tekemään asiat juuri niin kuin kaikki muutkin (ne jotka onnistuu)? Siinäpä sitä kysymystä ja ihmetyksen aihetta kerrakseen.

 

Kuitenkin, tänään rv 36+0! Neljä viikkoa laskettuun aikaan! Hymyillään siis loppuiltakin (:

Me ollaan ne jotka kosketti onnea

Raskausviikkko 35+6. Huomisesta neljä viikkoa laskettuun aikaan. Olo on tukala mutta onnellinen.

Meidän elämä rullaa vihdoinkin suuntaan, johon haluankin sen menevän. Yhteinen lapsi, uusi isompi koti ja häät tiedossa. Mieheni J:n lapset meillä sentään puolet ajasta. Tänään taas kahdeksi viikoksi he ovat meidän <3 Ja nyt heitä ei tarvitse viedä päiväkotiin! Sillä minä olen äitiyslomalla ja keskityn täysin koti- ja perhe-elämään, annan aikaa ja tekemistä isosisaruksille ennen pikkuveikan syntymää. (Mainittakoon että alkavalla viikolla siivotaan! Siitä se riemu vasta repeää ;) )

Tänään ei kuitenkaan vielä siivota. Suljetaan silmät sotkuilta ja lähdetään tivoliin!