Emil ja Kerttu tosiaan asuu meillä vain puolet kuusta. Kaksi viikkoa kerrallaan, toiset kaksi viikkoa äitinsä luona. Nyt eletään jo puolessa välissä toista viikkoa ilman heitä. Enää puoli viikkoa, sitten ne tulee taas. Viime kerralla heidän täällä ollessa ehdittiinkin vaikka mitä.
Emilin kanssa harjoiteltiin pyöräilyä ilman apupyöriä. Ja hyvinhän tuo sen oppi! Vaikka ensin vähän jännitti, poika itse sitä innolla odotti ja toisaalta myös pelkäsi. Etukäteen vuoroin kärtti "mennäänn jo ostamaan se kypärä että päästään harjottelee!!" ja vuoroin meinasi jopa kyyneleitä tulla hänen sanoessaan että ei halua koko pyöräilyä, pelottaa jos kaatuu ja sattuu. Oppimisenhalu kuitenkin voitti ja jo ekana iltana pyörän selässä pienisuuri poika viiletti menemään eikä olisi millään malttanut lopettaa (:
Kerettiin myös ihmettelemään kolmatta helmikaaosta lastenhuoneessa sen jälkeen kun kaikki helmet piti jo olla keittiössä eikä huoneessa enää yhtään. Pohdittiin yhdessä että leikki on lasten työtä mutta siihen kuuluu omien jälkien siivous. Muistuteltiin että aina kun jonkun leikin lopettaa, kannattaisi sen jäljet siivota saman tien että ei pääsisi muodostumaan semmoista megakaaosta, jonka siivoaminen tuntuu ylivoimaiselta ja varsinkin Emilin mielestä äärimmäisen
epäreilulta.
Todettiin että ei pidetä enää lastenhuoneen ovea kissan takia kiinni vaan annetaan sen mennä sinne. Jos se vaikka nyt osaisi olla pissimättä sängyille. Huvituttiin karvahäntämme kiinnostuksesta avoimeen tuuletusikkunaan (siellä on tietysti se verkko, ei se siitä pääse ulos hyppäämään.)
Mietittiin yhdessä että millähän saataisiin estettyä tuon eläimen kiinnostus vauvan sänkyyn. Se kun kielloista huolimatta pomppasi ja teki itselleen sinne pesän joka kerta kun silmä vältti. Kunnes keksittiin laittaa verho eteen.
Iloittiin samanlaisista paidoista! Tai Kerttu sai tunikan, Emil t-paidan. Kerrankin jotain samista!
Kerettiin me aika paljon kaikkea muutakin. Ehdittiin kiukutella, istua jäähyllä hölmöilyjen jälkeen, pyytää anteeksi ja sopia, olla remppakämpällä, käydä mäkkärissä ja buffassa, katsoa piirrettyjä, J ja lapset kävivät jopa mummin ja ukin luona parinsadan kilometrin päässä (itse en enää mahan kanssa niin pitkälle automatkalle kokenut olevani kykeneväinen.) Ja ehdittiin paljon muutakin.
Ja sitten tuli se sunnuntai. Kun Äiti tuli hakemaan lapsensa omaksi ilokseen kahdeksi viikoksi. Se tuntuu aina jotenkin hassulle. Vaikka siihen on jo tottunut, osin. Silti seinissä kaikuu outo hiljaisuus ja varsinkin sen sunnuntai-illan aina koti tuntuu TOSI tyhjältä. Ollaan vaan kahdestaan, ja sitten on kissa. Ja sitten tulee maanantai kun J lähtee töihin ja mä oon täällä kissan kanssa ihan yksin.
Oon huomannut että mun on tosi paljon vaikeempaa olla aikuinen ja ottaa vastuuta mistään (=itestäni) kun oon yksin. Kahdestaankin kun ollaan J:n kanssa niin syödään edes jotain, yksinäni kun jopa se meinaa multa unohtua.
Kun ollaan aikuisten kesken, tehdään aikuisten suunmukaista ruokaa. Wokkia sienillä <3
Tiskipöytä näyttää kolmatta päivää tuolta. Mikä siinä onki niin vaikeeta edes tiskata kun ei oo lapset täällä? Mä ihan tosissaan tiskasin JOKA PÄIVÄ kun ne oli. Siihen kehittyi semmonen hyvä rutiini joka päivälle. Mut ei, yksin ollessa kun ei jostain syystä tuu pidettyä muistakaan rutiineista kiinni...
Muutenkin, lapset kun on täällä niin tuntuu että mä jaksan mitä tahansa. Teen ja ELÄN. Ja sitten kun oon yksin niin mävaan makaan. Yllä oleva kuva alkuviikosta äitini luona, kun olin ekaluokkalaista pikkusiskoa "vahtimassa" vanhempien ollessa risteilyllä. Pikkuneiti seittemänveen kanssa tuli kyllä myös tehtyä vaikka mitä, mutta neidin ollessa koulussa minä olin koirien kanssa yksin ja makasin sohvalla koko päivän. Siis ei lasta -> sohvalla makaaminen...
Mutta pamahtipa se rv 39+0 silti täyteen! Enää siis enintään kolme viikkoa niin mulla on yksi lapsi ihan koko ajan <3 Ja mikä parasta: mä olen sen lapsen äiti <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti