"Noku öö tota nii se oli Emilin syy..."

Täällä seikkaillaan taas lastenkasvatuksen ihmemaailmassa. Olen nimittäin viime aikoina huomannut, että meillä Emil saattaa istua jäähyllä miettimässä välillä vain siitä syystä, että pikkusiskonsa Kerttu osaa lahjakkaasti vierittää kaiken syyn pois omilta harteiltaan, toisen niskoille. Ai kuinka? Yksinkertaisesti vain sanomalla että se oli Emil. Ja usein tulee uskottua ihan vain tätä, koska Emil tunnetusti on ollut se joka rajoja testailee ja hölmöilee ihan vaan koska kukaan ei nähnyt vaikka tietää tekevänsä väärin.

Esimerkkitilanne tänään: Kissa meni vaatekaappiin. Sanoin että antakaa sen olla siellä, antakaa niiden vaatteiden olla, keskittykää ihan omiin leikkeihinne. Menin keittiöön omiin hommiini. Hetken päästä lastenhuoneesta (jossa tämä vaatekaappikin sijaitsee) kuului kolaus ja Kertun ääni "Emil, nyt nää lensi täältäkun mä säikähin!" Menin katsomaan. Kissan vieressä vaatekaapin alahyllyllä ollut Kertun alusvaatelaatikko sisältöineen levällään pitkin lattiaa. Kysyin mitä ihmettä tapahtui? Kerttu alkoi itkemään. Tapansa mukaan, kuten aina kun häneltä edes kysyy että miksi teit noin/mitä on tapahtunut. Ainoa mitä hänestä itkun keskeltä sain irti oli "Noku öö tota nii se oli Emilin syy..." Katsoin tilannetta ja tajusin heti että Emil on ensinnäkin toisella puolella koko huonetta, ollut koko ajan (hämmentyneestä ilmeestä päätellen joka keskeytyksestä aiheutui) ja sitä paitsi niin aidosti viattoman ja hämmentyneen näköinen, ettei se ainakaan hän voinut olla joka ne vaatteet levitteli. Hetken yritin kertulta saada vastausta kysymykseen kuinka tässä oikein näin kävi mutta en saanut muuta kuin itkua, hermostunutta kiemurtelua ja "öööööö, tota niiiiiiii". Kysyin siis Emililtä että näkikö hän mitä tapahtui. Emilpä osasi kertoa. Homman nimihän oli siis se että Emil oli rakennellut kirjoista tornia (kyllä, kirjoista ja se kirjatorni oli muuten edelleen kesken kun minä huoneeseen saavuin) kun yksi kirja oli pudonnut. Kerttu taas oli ollut siellä vaatekaapilla kaivamassa sitä kissaa ulos sieltä (minkä minä nimenomaan olin kieltänyt!!) ja säikähtänyt kirjan putoamisesta aiheutunutta kolahdusta --> alusvaatelaatikko oli sisältöineen lentänyt lattialle.

Tässäpä sitä siis oltiin. Lapsi oli ollut tekemässä juurikin sitä mitä olin kieltänyt, kysyttäessä valehteli ja yritti siirtää vastuun tapahtuneesta veljensä niskoille. Hmm. Aikuisena sitä aina näissä tilanteissa miettii että kuinka tässä nyt sitten pitäisi toimia? Kerttu vain itki. En tiedä miksi, ehkä kuvitellen että itkemällä saa säälit eikä toruja? Kyseessä on tosiaan lapsi joka itkee AINA kun vähänkin edes tilanne viittaa siihen suuntaan että häntä meinattaisiin torua.

Kyseessä on myös lapsi joka ei voi antaa minkään olla. Ainakaan sen kissan. Eipä ole nimittäin ensimmäinen kerta kun tässä taloudessa aikuiset pohtii että KUINKA tuo tyttö saadaan sisäistämään että silloin kun käsketään antaa kissan olla, siihen ei kosketa. Tai jonkun muun asian. Kaikki mikä kiinnostaa, kiinnostaa tuota tyttöä nimittäin sitten ihan täysillä. Niin paljon, että ei vaan voi antaa olla.

Kai se on normaalia. Elämänjanoa (: