Tänään onkin sitten ollut astetta paskempi päivä. Ensin vähän huvitti, jossain vaiheessa jopa itketti ja nyt ollaan jo voiton puolella. Ehkä.
Aamu alkoi loistavalla idealla lasten kanssa isin ollessa töissä: tehdään mustikkapiirakka! Aamupalojen, pukeutumisten ja yleisen valmistautumisen jälkeen ovesta ulos ja kohti kauppaa piirakkatarpeita ostamaan! ...paitsi että. Tajuan kotipihassa että ainiin, laukku unohtui. Nappasin lähtiessä mukaan siis vain puhelimen ja auton avaimen. "Hei oottakaas hetki, pitää käydä hakemassa lompakko sisältä tai muuten ei kaupasta saada yhtään mitään" totean muksuille ja siinä samassa tajuan että myös kotiavaimet on sisällä siinä samassa laukussa. Ei muuta kun soitto J:lle että tullaan muksujen kanssa hakemaan häneltä töistä avaimet että saadaan rahaa kotoa että päästään kauppaan. Niin ja saisko jonkulaista ohjeistusta, ikinä kun en ole naapuripaikkakunnalla hänen työpaikallaan käynyt. Mainittakoon vielä että suuntavaistoni on olematon ja hahmotuskykyni vähintään yhtä surkea. J siis yrittää puhelimessa selittää reittiä ja multa menee kaikki puuromössöksi sekaisin päässä jo siinä vaiheessa. Vaan ei se mitään. Muksut autoon ja navigaattori päälle. Navigaattori neuvookin ilman ongelmia ihan parkkipaikalle asti. Soitan J:lle joka kertoo minun olevan täysin väärässä paikassa. Jee.
Ajan tielle jolla luulin olevani ennen kun käännyin väärään suuntaan. Ilmeisesti en kuitenkaan ole sillä tiellä. Tadaa, näin olemme päätyneet tilanteeseen jossa minulla ei ole aavistustakaan siitä missä olen muksujen kanssa. Eikä ole muuten puhelimen päässä olevalla J:lläkään. Paniikki. Tässä välissä on ihan pakko vähän kehua tuota minun omaa, maailman parasta puolisoani. Siinä välissä kun itselläni kierrokset nousee ja paniikki kasvaa, saa J minut jotenkin opastettua oikealle tielle edes tietämättä missä olen. Ja ihme tapahtuu: pääsen perille. J antaa minulle kotiavaimen ja rahaa että pääsen tankkaamaan auton viereiselle bensikselle koska ylläriylläri: bensavalokin syttyi sillä pahimmalla hetkellä, ollessani eksyksissä jossain hevon kuusessa. Kaikki tämä lasten kysellessä takapenkillä että missä ollaan, milloin ollaan perillä ja ollaanko me eksytty.
Tästä seikkailusta kuitenkin selvittiin. Kotiin hakemaan se unohtunut lompakko ja vihdoin kauppaan. Kaupasta kotiin välipalan syöntiin. Sen jälkeen muksut pihalle (tässä välissä yksi tavanomaisimpia itkukiukkuja siitäkuinka epäreilua on että toisella on ulkohousut ja takki ja toinen joutuu laittamaan haalarin. Näistä selvitään jo heittämällä.) Hetki siis rauhallista aikaa tiskaamiseen.
Siellä ne leikki (:
J tuli kotiin. Teki ruuan. Ja ruuan jälkeen minä ryhdyin siihen mitä olin luvannut: mustikkapiirakan tekoon. Neiti neljävee halusi auttaa ja sehän sopi. Tehtiin taikina. Ja mitä minä tajuan vasta tässä vaiheessa? MEILLÄ EI OLE LEIVINPAPERIA!! Mikäpä siinä. Taikina jemmaan kaappiin ja kohti kauppaa leivinpaperin ostoon. Kotona taikina pellille leivinpaperin päälle ja mustikat päälle ja sokerit päälle ja kermaviilijutut päälle ja eiku uuniin! Joo o. Ohjeessa lukee 30-40 min. Tadaa, alla näkyvä piirakka oli 20 min. ohjeen mukaisessa lämpötilassa. Mitä tästä opittiin? ÄLÄ LUOTA OHJEISIIN.
Kaupasta lähti tämmönen mukaan, koin ihan tosissaan jopa ansainneeni sen.
Ja nyt se uusi piirakka on siinä samassa lämpötilassa, samalla ohjeella tehtynä ollut uunissa vaikka miten pitkään. Eikä meinaa kypsyä ollenkaan. Ja minä epäilen itseäni. Mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu? Miksi minä en osaa tätäkään yksinkertaista asiaa? Miksi asiat tapahtuu eri lailla vaikka minä teen kaiken samalla lailla? Miksi se erilailla tapahtuminen tarkoittaa aina epäonnistumista? Miksi en onnistu missään vaikka pyrin tekemään asiat juuri niin kuin kaikki muutkin (ne jotka onnistuu)? Siinäpä sitä kysymystä ja ihmetyksen aihetta kerrakseen.
Kuitenkin, tänään rv 36+0! Neljä viikkoa laskettuun aikaan! Hymyillään siis loppuiltakin (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti